Päiviä ja viikkoja oli taas kulunut, ja syksy eteni suurin askelin. Gammelbackan kartanossa tehtiin hiljaisuudessa valmistuksia talvea varten, ja jokainen palvelija teki parastansa miellyttääksensä sairaana kotiutunutta majuria ja voidaksensa suoriutua talon emännän edessä, kun hän palaa Ruotsista. Aamu oli ollut päiväpaisteinen mutta tuulinen; puolenpäivän jälkeen ilma tyyntyi, ja ilta näytti rupeavan kauniiksi. Vanha aurinkokello heitti jo pitkän varjon itään, ja metsästä kuului paimentytön torvi, jolla hän kutsui karjansa kotiin. Aamulla oli puitu, ja väki riensi nyt saunaan, joka oli lämmitetty ja lemusi tuoreita olkia ja löylyä. Talossa oli kaikki hiljaista, ei näkynyt elävää olentoa, ja vanha, pitkä asuinrakennus näytti niin kolkolta tuolla kunnaalla, kun useimmat akkunaruudut olivat kiinni naulatut ja ovet suljetut. Yhdestä huoneesta vilahti kuitenkin valkeahapsinen mies, joka kurkisti ulos pienistä akkunoista, ja kun tarkemmin katseltiin, niin nähtiin lisäksi osa miehen vartaloa kuluneessa soturipuvussa, semmoisessa jota majuri Sprengtport käytti, sillä hän se oli.

Päivä oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä tässä yksinäisyydessä, ja lähestyvä ilta uhkasi tulla vieläkin pitemmäksi. Hän oli palannut sodasta murtunein voimin, oli ollut vuoteen omana ja kärsinyt paljon, mutta elämänvoimaa kesti yhä, hän toipui, ja vihdoin jaksoi hän liikkua ei ainoastaan huoneissa vaan lyhyemmän ajan ulkonakin. Mutta mihin ryhtyä ilman työkykyä ja ilman ketään, jolle hän voisi avata sydämmensä! Hänen naapurinsa, eversti, vapaaherra Bildstein oli Lappeenrannan taistelun jälkeen viety Venäjälle, ja hänen perheensä, joka ennen oli asunut tilallaan Drägsbyyssä Gammelbackan läheisyydessä, oli nyt hajallaan, poika sotapalveluksessa, tyttäret naimisissa ja vapaaherratar pakolaisena Ruotsissa. Porvoo tosin oli lähellä, ainoastaan jonkun virstan päässä, mutta sielläkään ei ollut ketään, jota hän olisi voinut odottaa, saatikka halusi tavata. Voudin ja rengin kanssa olivat päivän kysymykset suoritetut, naisten tehtäviä järjesti emännöitsijäksi määrätty vanha talon palvelijatar, ja siten ei ollut majurilla muuta seuraa kuin hän itse. Onneksi oli tuuli tyyntynyt, ehkä oli paras lähteä ulkoilmaan.

Viitta hartioilla ja matala töyhtöhattu päässä seisoi hän pian portailla ja silmäili ympärilleen, mutta korkea tivis aita kaariporttineen rajoitti näköalaa, eikä sallinut mitään ilahuttavaa vapauden tunnetta. Tähän hän ei voinut pysähtyä. Majuri lähti siis pihasta, mutta päästyänsä portin läpi seisahtui hän taas epäröivänä. Hänen edessään olivat leikatut vainiot autioina kuin kaikki muukin. Ylempänä oli tosin viheriöimässä äsken kylvetty pelto harvoine oraineen, mutta ei tehnyt mieli kulkea pitkin uurteista ajotietä. Talon toisella puolella näkyi ainakin järvi, ja sinne hän nyt meni. Hitaasti astui hän etelään alas siltä kunnaalta, jonka päälle talo oli rakennettu. Pitkin rannalle johtavaa käytävää seisoi korkeita, tuuheita puita edellisiltä ajoilta, ja rinteen alapuolella alkoi vaatimaton puutarha, jota sanottiin entisten munkkien raivaamaksi. Nyt ei ollut siitä jälellä muuta kuin hoitamaton kirsikkametsä ja muutamat omenapuut, mutta ennen oli kaikki ollut toisen ja paremman näköistä, sen huomasi metsistyneistä viinimarja- ja ruusupensaista, jotka kuihtuvina ja rikkaruohon vallassa olivat kokonaan kuolemaisillaan. Täällä olivat Maria ja Martti luoneet tuumiansa suurista uudistuksista hyödyksi ja huviksi. Tuo pieni kaistale unikukkineen, piooneineen ja reseedoineen todisti vielä heidän hyvää tahtoansa.

Syvästi surumielisillä tunteilla katseli majuri nuorten työtä, joka nyt oli hyljätty ja rappeutunut ja jatkoi kulkuansa rantaa kohti. Täällä laaksossa oli hänen lempipaikkansa eräällä penkillä, joka jo aikoja sitten oli asetettu kauniiseen metsälehtoon, jonka vanhinta puuta sanottiin Juhana Flemmingin istuttamaksi, kun hän myrskyn ajamana lepäsi Gammelbackassa kotimatkallaan Puolasta. Nyttemmin oli tuon vanhan niinipuun ympäri vyötetty pari rautavannetta hajoamisen estämiseksi, mutta kyllä se antoikin siimestä kaikille taloon kuuluville, ja mitä se puolentoista vuosisadan elämänsä ajalla oli saanut nähdä, sitä ei voinut kukaan nyt elävä kertoa. Tämän ikivanhan muistomerkin alla oli Sprengtportin tapana mieluimmin levähtää, ja täältä katseli hän seutua. Täältä näytti tumina hakometsä kaukaisuudessa viehättävimmältä, täällä viheriöitsi suvi tuoreimpana, ja tässä oli hänen edessään kaunis Suomenlahden poukama, josta purjehtija laski ulos ulapoille.

Tähän lempipaikkaansa laskeutui hän nytkin levolle ja katseli tavallisuuden mukaan syksyistä maisemaa. Vähänpäässä seisoi vanha huvikoju, jonka huippukaton yli muutamat korkeat lehmukset ja tuuhea pihlaja heiluttivat latvojansa, ja etempänä rannasta kuljui tummilla ja levottomilla aalloilla kaksi venettä paaluissaan, todistaen että ihmisiä kyllä oli läheisyydessä, vaikka niitä ei näkynyt. Majuri katseli kaikkea tätä, niinkuin oli sitä monet kerrat katsellut, ja otti vihdoin esille ennen auaistun kirjeen lukeaksensa sitä vielä kerran. Hän ei kuitenkaan päässyt alkuunkaan, ennenkun yksinäinen soutaja ilmaantui lahdelle. Aikoneeko hän Gammelbackaan? Siltä melkein näytti, koska hän suuntasi rantaan päin. Mutta ei, hän katosi pian muutamien leppäpensasten taa eikä enään näkynyt.

Hän souti ohitse, ajatteli majuri, katsellen yhä kirje kädessään järvelle päin ja vaipuen ajatuksiinsa. Vihdoin rupesi hän taas silmäilemään kirjettä, mutta silloin kuului vankkoja askeleita kahisevissa lehdissä, ja majuri kääntyi. Seuraavassa hetkessä seisoi hänen edessään Löfving, mutta kykenemättä sanomaan sanaakaan nousi majuri ja ojensi tervehdykseksi hänelle kalpean, laihtuneen kätensä. Liikutettuna piti Löfving sitä lujasti omassaan, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sprengtportin kamalasti muuttunut ulkomuoto näytti kapteenista valloitetun Suomen esikuvalta. Hän ei aavistanut että hän teki majuriin samanlaisen vaikutuksen. Eihän tuo riutunut, sammuvakatseinen mies toki ollut Löfving. Semmoisena hän ei ollut koskaan ollut.

Seisottuaan näin silmä silmää vastaan uskollisesti puristaen kättä, veti
Sprengtport vihdoin kätensä pois ja lausui surumielisellä vakavuudella:
— No, rakas Löfving, tämmöisiltä näyttävät nyt entiset kaarlolaiset.

Löfving käsitti näissä sanoissa piilevän tuskan, mutta vastausta hän ei löytänyt.

— Kaikki oli ainoastaan laina, lisäsi majuri.

— Kyllä kaiketi, mutta kuka olisi sitä silloin voinut ajatella?