— Täytyykö minun ensin vannoa uskollisuutta? kysyi kapteeni kalpeana.
— Kyllä täytyy, vala vannotaan tuolla pihalla.
Löfving oikaisi itsensä, loi jäähyväiskatseen vankilan muureihin ja vastasi jäykällä tyyneydellä: — Lähtekäämme yhdessä. Miehen täytyy jaksaa kestää kaikkea.
* * * * *
Nyt oli kapteenin ainoana ajatuksena päästä tervehtimään rakasta majuriansa. Mutta esteitä syntyi uudestaan. Kun venäläiset viranomaiset saivat tietää että Löfving oli vangittu valtiorikollisena, ei tyydyttykään hänen vapaaehtoisesti vannomaansa valaan, vaan täytyi hänen uudestaan alistua vangitsemiseen, kunnes saatiin kirjeillä ja selityksillä selville, että hänet voitiin vapauttaa. Nyt oli hän vihdoin oma herransa, ja nyt oli toteutettavissa hänen rakkain toivonsa käydä majuria tervehtimässä.
Mutta paljon oli tapahtunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisiansa. Kyllä jo silloin asema Suomessa näytti toivottomalta, mutta jokaisen sydämmen pohjassa kyti sittenkin kipinä, jota viimeiseen saakka tahdottiin säilyttää. Ehkä vielä joku ihme saa kenraalit järkiinsä ja antaa heille rohkeutta taisteluun. Niin ajateltiin silloin vielä. Mutta pian sen jälkeen kutsuttiin molemmat ylipäälliköt Tukholmaan ja johtajaksi määrättiin Bousquet. Häpeän ja surun murtamana yritti tuo vanha, koeteltu soturi koko tarmollaan estää viimeistä alentavaa askelta. Hän kyllä huomautti, että hänen korkean ikänsä vuoksi toinen määrättäisiin tähän edesvastuulliseen tehtävään, mutta kun siitä ei ollut apua, ja kun armeija oli kokonaan hajaannuksen tilassa, täytyi epätoivoisen päällikön vihdoin suostua Lascyn ehdotukseen ja riisua aseet. Ruotsalaiset saivat palata kotiin, suomalaiset saivat joko seurata heitä tai jäädä omaan maahan. He valitsivat jälkimmäisen ehdon ja marssivat venäläiseen leiriin, jättääksensä sinne lippunsa ja aseensa ja vannoaksensa uskollisuutta keisarinnalle.
Sinä päivänä heittäytyi moni soturi itkien maahan, kun toiset surusta mykkinä ja jäykkinä antoivat asiain mennä menoansa. Seisoen rinnatusten katselivat Hohti ja Kolmhalko kuinka toinen osasto toisensa perässä kulki ohitse, pysähtyi ja laski alas miekkansa ja kiväärinsä. Liput olivat jo viedyt. Kun heidän oma rakas lippunsa otettiin heiltä, oli vieno tuulenpuuska levittänyt kunniakkaan kankaan ja kohottanut sen aaltoilemaan ikäänkuin viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt oli näiden sotavanhusten vuoro tullut. Vapisevin käsin ja kovaan puristetuin huulin irroitti Kolmhalko miekan vyöstään ja lähti jäykkänä ja kalpeana määräpaikkaan, josta hän tyhjin käsin palasi yhtä jäykkänä kun oli mennytkin, mutta toverit huomasivat kyyneleitä vierivän ukon poskille. Husulankin vuoro tuli, mutta viime hetkellä jäi hän seisomaan, silmät kiiluivat ja hän kohotti käsivartensa pontevasti ja väkivaltaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut murtaa uskolliset ystävänsä sirpaleiksi, mutta nähdessään kumppanien arvokkaan ryhdin pidätti hän iskun ja lähti hänkin antautuaksensa uuden vallan alle. Saapuvilla oli siellä Sprengtportkin, ja siellä hänen sydämmensä sai kuolinhaavan, josta hän ei enään toipunut.
Kaikkialla synkkyyttä, epätoivoa ja — häpeätä.
VII Luku.
Kaarlolaisten jäähyväiset.