— Minähän palvelen, ettekä te, joka tarvitsette lepoa.
— Lepoa, toisti kapteeni pikaisella katkeruudella. Kyllä, niinkuin järsitty luu heidän hopeakulhossaan.
Vastaus sai Attilan värisemään. Sanat tuntuivat kovilta ja kylmiltä kuin miekanisku, mutta autiommalta kuin erämaan jylhyys tuntui hänestä luopuminen ainoasta jälelle jääneestä. Sentähden tahtoi hän vieläkin uudistaa pyyntönsä: — Armoleipää ette tule koskaan syömään. Olemme isä ja poika. Paitsi teitä ei ole minulla enään ketään.
— Mitä sinulla ei ole, sen voit saada. Ehkä sinua odottaa suurikin loistavuus. Se ei sovellu minulle eikä omaisilleni.
— Ette siis tahdo?
— Tosin on niin, en tahdo. Erotkaamme ystävinä, ja jos kohtalo vielä tuo meidät yhteen tapahtukoon se sovinnossa. Parempi on siten, kuin jos tulisi päivä, jolloin kadumme ettemme eronneet.
Attila seisoi kalpeana ja mykkänä. Hän ei voinut sanaakaan sanoa.
— Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon! sanoi Löfving. Anna anteeksi jos suretan sinua, mutta toisin en voi.
Sanattomana tarttui Attila Löfvingin käteen, puristi sitä ja lähti. Ovessa hän kääntyi ja sanoi: — Olin vähällä unohtaa majuri Sprengtportin tervehdyksen teille. Hän makaa sairaana Porvoossa. Häneltä sain tietää että olitte täällä vankina, ja minä lupasin tuoda teidät hänen luoksensa. Välskäri Göhle sanoi minulle, ettei hän enään kestä kauan.
Löfvingin silmiin nousi kyyneleitä. Hän oli päässyt vapauteen itkeäksensä isänmaatansa, hän oli löytänyt poikansa menettääksensä hänet, ja nyt tuli kutsu vanhan kumppanin luo sanomaan jäähyväiset hänelle haudan partaalla.