Miehet vaihtoivat kyseleviä silmäyksiä, ja Tasma seurasi heitä hiljaa silmillään. Täällä häntä ei enään tarvittu. Hän vetäytyi hiljaa pois ja lähti huoneesta.
— Ja nyt tulette kanssani, pyysi Attila, sydämmellisesti ojentaen kättä
Löfvingille.
— Ei, poikani, sinua en voi seurata. Minun ijälläni ei enään vaihdeta aseita, mutta palvele sinä sitä lippua, jolle olet vannonut, ja tee se niinkuin mies; puhu myös kansasi puolesta Venäjän johtaville miehille.
— Mihinkä siis itse aijotte? Jätättekö Suomen?
Löfving pudisti surullisesti päätänsä: — Mihin menisin? Koti-ikävä oli jo kerran viemäisillään minut hautaan. Nyt en enään kestä moista taistelua, eikä siihen ole aihettakaan.
— Jumalan kiitos. Te jäätte tänne.
— Jään, vastasi Löfving päättävästi. Jos minulta vaaditaan uskollisuuden vala, niin vannon, mutta univormustani en luovu. Suomalaisena kapteenina tahdon kuolla.
Attila ymmärsi isänsä. Hän olisi itse vastannut samoin, ja nyt tuli heidän ainaiseksi käydä yhdessä.
— Isä, pyysi hän, älkäämme enään koskaan erotko. Kun olemme löytäneet toisemme, en voi enään teitä jättää.
Mutta Löfving pudisti kieltävästi päätänsä: — Uskotko että minä nuoruudessani tapoin parhaimman ystäväni ja tein ainoan lapseni isättömäksi palvellakseni maani voittajia?