Attila katseli isää suruisella hymyllä. Vangittu siis ei tietänyt vielä kuinka kaikki oli muuttunut. Täytyyhän se sanoa.
— Isä, alkoi hän hitaasti, sinikeltainen lippu on ijäksi paennut Ruotsiin, ja Venäjän kotka liitelee nyt Suomen yli. Ahvenanmaakin on venäläisten sotajoukkojen vallassa. Elokuun 24 p:nä riisui Lewenhauptin armeija aseensa, ja Lascy salli miesten valita, tahtovatko palata Ruotsiin lippuineen, aseineen ja kuormastoineen vai jäädä Suomeen, luopua kaikesta ja vannoa uskollisuutta keisarinna Elisabetille.
Löfving ei vastannut. Tuntui kuin olisi hänen sydämmensä haljennut.
Kesti kauan ennenkun hän taas toipui ja kysyi epävarmalla äänellä: —
Kumman suomalaiset miehemme valitsivat?
— Ensimmäisinä kutsuttiin esille Turkulaiset, ja kun kapteeni Fock kysyi heiltä, tahtoivatko Ruotsiin vastasi yksi sotamies: — Emme! On jo tarpeeksi juostu. Tahdomme kotia, ja muutkin tahtoivat kotiin. Jo samana päivänä vannoi koko armeija uskollisuutta Venäjälle.
Löfving pyyhki kyyneleen silmästään ja lausui ikäänkuin itselleen: —
Elämä kangastaa elävälle vaikkapa haudan partaalla.
— Teillekin, isä, myönnetään vara valita.
Attila vetäytyi syrjään ja katseli Löfvingiä ikäänkuin olisi hänen elämänsä riippunut tästä vastauksesta. Vanha, jäykkäluontoinen kuitenkaan ei miettinyt kauan. Tämä hetki oli tehnyt hänestä murtuneen miehen, ja hän vastasi nöyrästi: — Mikä olen minä taistelemaan Herraa vastaan. Hänen kauttansa on tämä tapahtunut.
— On käynyt niinkuin sanoin teille silloin, kuiskasi Tasma. Jumala tahtoi jo silloin viedä meidät toiselle puolelle.
Tätä kuullessaan tunsi Löfving että hänen sydämmensä vielä eli, se rupesi tykkimään kuin nuoruudessa. Hän kohotti nyrkkinsä ja huusi leimuavin silmin: — Voi teitä, kavaltajat! Petoksella on maa myyty!
Mutta Tasma vastasi varoittaen: — Jättäkäämme tuomio Jumalalle. Korkeampi valta löi heitä sokeudella, sillä Ruotsin tuli nyt menettää se ystävä, jonka se ylenantoi hädässä. Kaikki pahat kostetaan.