Kyynel vieri kapteenin poskelle, ja hän lisäsi tukahtuvalla äänellä: —
Nyt sanon samat sanat teille, sillä aallot käyvät sieluni yli.
Ei Attila eikä Tasma vastanneet, ja Löfving heti jatkoi: — Kun avasin silmäni, istui hän vuoteella ja hänen kauniit hiuksensa valuivat hänen hartioilleen. Hänen katseensa oli kuin enkelin, ja hän osoitti sinuun sanoen: Pidä huolta lapsestani, kun olen poissa. Ja Jumalan edessä lupasin vaalia sinua, mutta huonosti se on tullut tehdyksi. Ja Löfving itki.
— Jumala sen on teidän sijassanne tehnyt, kuiskasi Attila.
— Katsokaa, Tapani, huudahti Tasma, näettekö! Eikö hän nyt ole äitinsä elävä kuva.
Elämä palasi Löfvingin sydämmeen. Hänen ryhtinsä muuttui suoremmaksi, ja äänessä kajahti ponteva avomielisyys, kun hän elävästi vilkaisten Attilaan sanoi: — Kun majurin kanssa tapasin sinut Haminassa, en saanut sinusta silmiäni irroitetuiksi. Vaikka kernaimmin olisin tahtonut halaista kallosi, veti sydämmeni minua oudosti puoleesi, kaiketikin tuon näköisyyden tähden, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.
Attila katsoi vakavasti tutkien Löfvingiin: — Tahdotteko siis tervehtiä minua poikananne?
Löfvingin sydän tykki rajusti ja hänen silmänsä kimaltivat: — Koska olet entinen pikku Marttini, niin täytyyhän minun.
Kapteeni hypähti ylös levittäen käsivartensa: — Rakas lapseni!
Attila kiersi käsivartensa isän kaulan ympäri: — Isäni! Teitä olen ikävöinnyt, vaikka, niin vähän aavistin ensimmäisessä kohtauksessamme, en kuitenkaan enään voinut unhottaa teitä.
Löfving katsoi iloisesti ja hellästi poikaansa, mutta nyt hän näki punaiset liivit viheriän takin alta pahana enteenä, ja käsi pojan olalla sanoi kapteeni ystävällisesti mutta ratkaisevasti: — Kuninkaani lippu on sini-keltainen. Minä kannan Ruotsin värejä, ja niin pitää poikanikin tehdä.