Tasma nousi ja meni ovelle, aukasi sen, ja nyt näkyi siinä Attila.
Samassa hetkessä seisoi hän, käsivarret levitettyinä Löfvingin edessä:
— Isäni, rakastakaa minua! pyysi hän kalpeana mutta säteilevin silmin.
Mutta Löfving pysyi liikkumattomana kuin kuollut. Koko menneisyys tuntui hänen sielussaan murskatulta. Tämä uusi, odottamaton oli tullut kuin myrsky, joka herpasi hänen voimansa ja sokaisi hänet näkemästä mikä vielä oli olemassa.
— Tapani, sanoi Tasma vienosti, olkaa hänelle hyvä. Hän on kärsinyt niin paljon. — Mutta Löfving ei jaksanut kestää mitä kuuli. Kasvot käsiin kätkettyinä huojui hän edestakaisin suuressa tuskassa ja puhui murtuneena itsekseen: — Herra, miksi olet luonut kärsimykset maailmaan? Sinun taakkasi käy minulle liian raskaaksi. Auta minua!
Tasma katseli häntä suruisena ja säälien, mutta nyt oli kaikki saatava selville, ja hän lausui: — Muistattehan menneitä, Löfving. Kun sinä, kivääri kädessäsi, viimeisen kerran kävit meillä, istuivat kasakat pöydän ääressä, ja sen kulmassa istui Antero poikansa kanssa. Uunin vieressä istuin minä sinun Marttisi kanssa joka nukkui pää sylissäni. Itse seisoit oven suussa näkemättä meitä. Kun Antero kaatui, sieppasit sinä lapsen häneltä, mutta sitä poikaa, jonka kanssa pakenit, et tuntenut paremmin kuin omaasikaan. Siten sinä petyit.
Löfvingin pää oli vaipunut rintaa vastaan, ja kädet ristissä istui hän mykkänä ja liikkumatta, ikäänkuin eivät Tasman sanat olisi hänelle kuuluneet. Attilakin seisoi ääneti, ja onnen kajastus hänen piirteistään rupesi haihtumaan. Pettyneiden toiveiden kylmyys pääsi voitolle, ja käsivarsi Tasman hartiain ympärillä sanoi hän vihdoin surullisena: — Itse te ette saa mitään kiitosta, sentähden tahdon kerran puhua julki: — Mitä olette ollut minulle viidennestä ikävuodestani saakka, sitä en voi kertoa enkä palkita, sen voi yksin Jumala.
Tasma kallisti harmaan päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi kyynelsilmin: — Mitä tein, sen tein siitä syystä etten muuta voinut, sillä sinä juurruit pian sydämmeeni mutta nyt minun täytyy antaa sinut pois.
Hän oli nämä sanat lausuessaan katsonut Löfvingiä silmiin, ikäänkuin olisi toivonut, että tämä ainakin nyt heltyisi. Mutta kapteeni pysyi yhä jäykkänä. Tämä äänetön kylmyys mursi Attilan rohkeuden, lämpö hänen äsken niin hehkuvassa sydämmessään haihtui, ja kylmänä lausui hän: — Tullessani tänne luulin löytäväni isän, mutta jos olen erehtynyt niin lähden taas. Tehtäväkseni jää ainoastaan päästää teidät vapauteen.
Vihdoin Löfving nosti silmänsä lattiasta: — Älä lähde vielä. Hitaasti herää entisyys talvihorroksista, mutta olet äitisi näköinen, ja täytyyhän minun uskoa mitä Tasma kertoo.
Attilan surulliset kasvot seestyivät taas. Hän hymyili vienosti
Löfvingille ja vastasi: — Lapsena ollessani Volgan rannoilla kysyi
moni, olinko minä Kirsti Löfvingin poika. Sanoivat minussa tuntevansa
Alcenius-suvun piirteet.
Löfving kohosi suoraksi, mutta kädet olivat vielä ristissä ja ääni kuului epävarmalta, kun hän Attilaan katsellen sanoi: — Kun äitisi makasi kuolinvuoteellaan, valvoin minä eräänä yönä oljilla hänen sänkynsä vieressä, mutta edellisten päiväin raskaasta työstä olin niin väsyksissä että nukahdin. Puoliyön aikaan kuului hiljainen valitus, joka herätti minut ja kuulin Kirstin sanovan: Tapani, nouse ja rukoile Jumalaa puolestani. Minun on kovin vaikea olla.