Kapteeni astui askeleen eteenpäin ja istahti vuoteelle! — Nyt kun hän on poissa, johtuvat mieleeni kaikki kovat sanani, ja tahtoisin kestää mitä tahansa, jos saisin vielä sanoa hänelle kuinka paljon hän on ollut minulle ensi päivästään saakka.
— Tuon kyllä käsitän.
— Martti oli minulle mitä on hongalle yksinäinen käki, kun se, täynnä toiveita, laskee alas autiosta avaruudesta rauhassa katsellaksensa maailmaa. Hänestä liitelivät parhaat ajatukseni tulevaisuutta kohden, ja häneen ne palasivat takaisin.
Löfvingin ääni rupesi värisemään. Uinaileva suru oli herännyt hänen sielussaan ja esti häntä puhumasta enempää. Tasma ei häirinnyt häntä kysymyksillä, mutta hetken kuluttua hän sanoi: — Teidän ei tarvitse luulla, että hänen tuhkansa on tuuleen hajonnut. Kun minä saavuin Martin kuoleman jälkeen Vilajoelle, oli se paikka, missä nuoret hukkuivat tuleen, vielä koskemattomana. Siitä korjasin heidän jäännöksensä ja vein kaikki kirkkomaahan. Ne lepäävät nyt vihityssä maassa. Kummulle on pystytetty pieni risti, jonka ympärillä ruoho jo nousee, ja ristissä on kukkasseppele. Niistä otin nämät teille.
Auaistusta paperistaan otti hän nyt ulos muutamia kuivettuneita kukankorsia, ja Löfving ottaen ne liikutettuna käteensä sanoi: — Olette kuin Herran enkeli, Anni, kuinka jaksatte laupeudella palkita semmoista kuin minä?
— Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt oman itseni tähden ja hänen tähtensä, joka lepää maan povessa. Hänen tähtensä olen tännekin tullut, ja nyt tahdon kiittää ja siunata teitä kaiken sen edestä mitä olette Martille tehnyt, sillä hän oli minun poikani eikä teidän.
— Valehtelette! kirkasi Löfving ponnahtaen ylös, silmät raivokkaasti pyörien. Mutta Tasma ei menettänyt korkeata tyyneyttään, ja hänen vastauksensa kuului juhlalliselta: — Jospa tietäisitte kuinka maa vetää puoleensa ja vaatii omaansa! Tunnen kuinka kuolon ruumis päivä päivältä lakastuu minussa ja kuinka ikuisen elämän ruumis kypsyy ja haluaa vapautumista.
Tasma näytti tuossa istuessaan niin liikuttavalta, ettei Löfving voinut hänestä irroittaa silmiänsä, ja Tasma lisäsi juhlallisesti: — Kun ihminen on joutunut niin pitkälle, käsittää hän, että suorituksen päivä on tullut, eikä silloin valehdella.
— Viettekö minulta Martin? nyyhkytti Löfving vaipuen alas ja peittäen kasvonsa käsillään.
— Älkää itkekö. Lapsi, jonka sieppasitte penkiltä, kun Antero kaatui, oli minun lapseni. Marttinne jäi ja hän elää vielä.