Tasma vaikeni ja kääri auki liinan, jossa oli säilytettynä kokoontaitettu paperi.
— Tulen kaukaa, lausui hän, ja tuon teille terveisiä Säkkijärven hautausmaalta. Siellä lepää yksi, jonka te tunsitte.
— Montakin, mutta yksi niistä seuraa minua yöt, päivät. Hän tahtoo päästä vihittyyn maahan.
— Marttiko?
— Niin.
— Sanottiin, että hän teki semmoista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä.
— Hän teki niin hyvin kuin hän ymmärsi. Ehkä itse pakotin häntä ankaruudellani.
— Sitä en usko, mutta semmoista johtuu mieleemme, kun joku meille rakas on kuollut.
— Oi, tiedän kyllä itse, mutta niin minä menettelin siitä syystä että hän oli minulle niin rakas. Hän oli ainoa, muisti mitä minulle oli säilynyt hänestä jota rakastin, ja hänen kuoltuaan keskittyi koko rakkauteni lapseen. Sentähden annoin hänet pois hädän aikana, sillä hänen oli parempi olla majurin kuin minun ja Leenan luona, me kun olimme mieron tiellä. Ja sentähden, että rakastin poikaa yli kaiken, koski minuun hänen pakonsa ja hänen suhteensa Mariaan kipeämmin kuin kuolema. Minua saivat solvata, häntä ei. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän.