Nytkään ei Tasma vastannut. Hän vaan kuunteli. Mutta Löfvingin sydän halusi palavasti anteeksiantoa, ja kun Tasma ei vielä ymmärtänyt minkä uhrin Löfving teki ampuessaan parhaan ystävänsä, tahtoi hän sitä vieläkin selittää.
— Mitä tulee vaimooni ja lapseeni, niin olisinhan voinut saada heidät maasta ulos ja itsekin paeta. Maailma oli meille avoinna niinkuin muillekin, ja tsaari Pietari olisi palkinnut minua kuin mies, jos olisin ruvennut hänen palvelukseensa. Mutta joka kerta kun semmoinen ajatus johtui mieleeni, nousi taas toinen ajatus, joka huusi: Juudas! Aijotko myydä kotimaasi ja saattaa äitisi orjuuteen? Ja silloin vastasin itselleni: Ruotsin kuninkaan puolesta olen miekkani paljastanut, ja Suomen puolesta tahdon kuolla. Mutta kun Antero ei tahtonut enään seurata minua, ammuin hänet.
Tasma katsahti häneen: — Ette te, vaan minä tapoin hänet.
Tuon surullisen naisen katse oli siksi kummallinen ja hänen sanansa sitäkin kummallisemmat. Eiköhän suru hänet tehnyt mielettömäksi?
— Tekö? kysyi Löfving, tutkivaisesti katsellen hänen kalpeita kasvojansa. Kuinka saatatte niin sanoa?
— Antero tahtoi mennä teidän kanssanne, eikä hän olisi koskaan luopunut ellei minua olisi ollut. Mutta minä puhuin hänelle sissien toivottomasta taistelusta, minä hänelle todistin kuinka te ja teidän miehenne turhaan uhrasitte naisia ja lapsia, ja kun hänen sydämmensä vihdoin heltyi, vein lapset hänen syliinsä ja asetin heidän kätensä hänen kaulansa ympäri ja kastoin hänen poskiansa kyyneleilläni, kunnes hän vihdoin ei voinut kestää suruani.
Tasma vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi pian: — Siihen aikaan en ymmärtänyt mitä tein. Olisi ollut parempi että itse olisin tarttunut aseisiin kuin että estin muita.
Löfving tuijotti hämmästyneenä hiljaiseen, riutuneeseen naiseen. Ei kukaan ollut enemmän kuin hän kironnut sodan kauhuja, ei ketään veriset aseet syösseet epätoivoisempaan tilaan kuin häntä. Nyt kun kaikki tuo oli mennyttä, nyt vanhoina päivinään, haudan partaalla hän katui, ettei itse ollut lisännyt kurjuutta.
— Onko se mitä sanotte todellakin vakaumuksenne?
— On, niin totta kuin minua Jumala auttakoon! Silloin olisi meidän kaikkien täytynyt pitää yhtä ja yhdessä kaikki hukkua. Olisi ollut parempi jos nuoret olisivat saaneet hautansa oman turpeemme alle, niin ei olisi kukaan saanut kokea sitä mitä he ja minä.