Kapteeni kohotti päänsä ja nojautui seinää vastaan. Hän ei voinut kieltää, että kaikki oli mennyt hirveästi taapäin. Oh! kun hän ajatteli Ruotsia semmoisena kuin se oli hänen nuoruudessaan. Ja nyt? Tuo loistava valtakunta oli vaan entisyytensä varjo. Poissa oli Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat linnoineen. Poissa oli Viipuri, ja Suomi oli halaistu.
— Otamme takaisin kaikki mikä on meidän, huusivat nuorukaiset kuohahtavalla rohkeudella. Vääryydellä on Suomi anastettu. Eikö niin kapteeni?
— Vääryydellä, toisti kapteeni. Sitä en tiedä. Voittaja piti itsensä oikeutettuna ottamaan mitä omistaja heitti. Olihan koko Suomi yhteen aikaan hänen vallassaan, vaikka hän sitten luopui toisesta puolesta.
Sitten kapteeni kertoi, että ensin puhuttiin semmoista, että Suomi oli jaettava Hankoniemestä pohjoiseen, niin että Ruotsille jäisi ainoastaan kapea kaistale. Sitten sanottiin toisena päivänä, että maa oli tehtävä venäläiseksi maakunnaksi ja toisena taas, että keisarinna tahtoi tehdä siitä itsenäisen kuningaskunnan Aadolf Fredrikille.
Yrjö Maunu nykäsi toisten huomaamatta toveria kylkeen: — Nyt kuulet ettei ne olleet satuja ja valhetta mitä sinulle kerroin sisarestani. Maria oli ensimmäinen, joka ilmoitti keisarinnan päätöksen.
Juhana ei vastannut, ja Löfving kertoi lisäksi, että kyllä moni Venäjällä harrasti Suomen tekemistä eri valtakunnaksi. Arveltiin, että maasta siten saataisiin sopivin erottaja Ruotsin ja Venäjän välille.
Haaveilevina katselivat nuorukaiset avaruuteen. He etsivät tuota valtakuntaa, mutta sitä ei näkynyt. Itsenäistä Suomea tuntui mahdottomalta ajatella. Yrjö Maunu kääntyi Löfvingin puoleen kysyen: — Miltähän semmoinen näyttäisi? Löfving veti suunsa täyteen savua, puhalsi sen ilmaan ja viittasi sitten noihin keveisiin tupruihin: — Tämmöiseltä Suomen valtakunta näyttäisi. — Ja sitten hajotti hän kädellään hattaran, joka siten haihtui.
Nuoret pitivät näitä sanoja kovina ja kylminä, mutta Löfving selitti säälimättä: — Köyhä maa, semmoinen kuin meidän, ei tule aikaan omin neuvoin. Me tarvitsemme mahtavamman suojaa. Tähän saakka on Ruotsi ollut semmoisena, mutta nyt täällä on kaksi herraa, toinen itäistä toinen läntistä puolta varten, ja saattaa tulla aika, jolloin moni on kahdella päällä kenen kanssa kulkea. Ruotsi ei voi enään suojella rajaansa, ja kahden herran palveleminen on meidän perikatomme.
— Mitä arvelette? kysyi Yrjö Maunu katsellen Ullaan.
Tämä pani surullisena kätensä ristiin: — Mitä minä ymmärtäisin arvella!
Jos ei hyvä Luoja meitä auta, niin ei tässä auta ihmisneuvot.