Nuorukaiset katselivat toisiansa ahdistettuina. Näytti niin ihmeellisen salaperäiseltä ja toivottomalta. Mutta hetken perästä Yrjö Maunu hypähti ylös, heitti päänsä taapäin kuin virma varsa ja huudahti reippaasti: — Tahtoisin olla kuningas! kuningas!
Löfvingistä oli mieluista nähdä pojan tulista luonnetta, ja hän kysyi iloisesti: — Mitä kadetti silloin tekisi?
— Minä kiipeisin korkeimmalle huipulle rajalla ja rummuttaisin kunnes koko Ruotsin Suomi kuuntelisi. Sitten puhaltaisin torveeni ja huutaisin: — Tulkaa tänne! Tänne luokseni! Kaikki! Menemme yhdessä!
— Ja sitten? naurahti Juhana.
— Sitten huutaisin: — Katsokaa! Tuolla on Venäjän Suomi! Mutta se on meidän ja me sen otamme!
— Mutta jos eivät tottele, pilkkasi toveri.
Yrjö Maunu loi häneen puoleksi uhmaavan katseen: — Oletko unohtanut mitä Ehrensvärd puhui eri aikakausien taistelusta keskenään.
— Minkä aikakausien?
— Etkö muista? Ehrensvärd sanoi, että kun suurten miesten sanoja ymmärretään, niin ne koskevat ihmisten sydämmiin ja nostavat vastakaikua, joka kantaa ne ulos maailmaan. Sentähden huutaisin valtakunnan rajalta ulos maailmaan. Jos kansa ei tottelisi vapaaehtoisesti, niin käsken: Nyt täytyy mennä. Valitkaa. Joko seuraatte minua tahi ammun teidät, sillä minun täytyy mennä eteenpäin!
— Mutta, keskeytti Löfving musertavalla hymyllä, oletteko, kadetti, te siis semmoinen suuri mies?