— Onko sitten minulla muuta kuin yksi tehtävä tässä maailmassa. Ettekö tiedä mitä lupasin hänelle? Sen työn, jonka vannoimme suorittaa kotimaassamme, on sen oma kansa jo aikoja sitten ruhjonut. Se ei tietänyt mitä se teki, mutta minä tiedän mitä lupasin. Maallista valtakuntaa emme enään saa aikaan, mutta me luomme toisen, joka on ylevämpi. Ristin lippu kohoo korkeammalla kuin mahtavien kruunut, ja sen alla tulee kansamme vast'edes pyrkiä vapautukseen.
Löfving tarkasti surullisena tuota niin ihmeellisesti muuttunutta, mutta
Attila hymyili hellästi isälle ja silmäili tyynesti ympärilleen.
— Keitä nuo ovat? kysyi hän, haaveilevat silmät kiinnitettyinä nuoriin, jotka olivat vetäytyneet syrjään.
Löfving vastasi viitaten Yrjö Maunuun: — Hän tuossa on Sprengtport ja hänen velipuolensa.
Attila ei vastannut, mutta sielunelämä hänen silmissään virisi ylevämmäksi, kun hän liikahtamatta katseli sitä, joka oli Marialle niin likeinen. Tämäkin huomasi sen, ja hänestä vihdoin tuntui epämiellyttävältä tuon vieraan tutkiva katse. Kuuma puna nousi nuorukaisen poskille ja hän vetäytyi puoleksi hämillään kumppanin taa. Silloin Attila astui esiin, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi: — Herra sinua varjelkoon, nuorukainen. Tulkoon sinusta se, joka tekee mitä me emme voineet.
Yrjö Maunu kiinnitti silmänsä kirkkaina ja kysyväisinä vieraaseen. Hän ei tiennyt mitä ajatella ja mitä vastata.
— Olen tuntenut isäsi.
— Isäni?
Vastaamatta tarttui Attila pojan hartioihin ja käänsi häntä päivää kohden, tarkastaen kauniita kasvoja ja vetäytyi sitten takaisin syvästi liikutettuna. Yrjö Maunu seurasi häntä kysyvillä, jopa uhmaavilla katseilla. Kerjäläisen ihmeellinen tunkeilevaisuus loukkasi häntä, mutta jonkinmoinen surullinen hellyys tuossa rohkeassa miehessä sekä luontainen arvokkuus hänen ryhdissään pidätti nuorukaisen käsivartta, kun hän aikoi työntää hänet pois. Löfving ymmärsi mitä nuorukaisen mielessä liikkui, ja lähestyi ystävällisesti:
— Tämä on Attila, josta olemme puhuneet, kuiskasi hän.