Ällistyksen tunne yhdistettynä vastenmielisyyteen vihloi Yrjö Maunua. Semmoiseltako tuo Attila näyttää? Mieronkiertäjältä. Ei ollut mahdollista että Maria olisi rakastanut semmoista. Joko oli koko hänen historiansa valhe, tahi valehteli Löfving nyt. Nuorukainen kääntyi pois.
— Hän ei ole aina ollut semmoinen, sanoi Löfving ääntään hiljentäen.
Hän on nyt murtunut ja köyhä.
Nämät sanat koskivat uuteen kieleen nuorukaisen sisussa. Köyhyys, sehän oli jotakin, jota hän ymmärsi. Se nosti sääliä.
Juhana, joka oli kuullut Attilan sanovan, että hän tunsi Yrjö Maunun isän, toivoi, että ehkä vieras tietää jotakin hänenkin isästään, mutta epävarmana kuinka menetellä pyysi hän kumppaniansa: — Kysy sinä tuolta mieheltä, tunsiko hän isäni.
Yrjö Maunu muisti hyvin, että Attilan ja hänen isänsä tuttavuus oli lyhytaikainen. Toisin oli Marian laita, ja hänen ihmeellisestä tarustaan hän ei koskaan saanut kyllikseen. Ehkä hän nyt saa siitä selvän. Mutta oliko se toivottavaa nyt vierasten läsnäollessa? Marian hairahdus oli kyllä tunnettu, mutta aika oli sen saattava unohdukseen. Hänkö, hänen veljensä, nyt pyytäisi verestyttämään rakkaan nimen häpeätä. Hetkisen nuorukainen epäröi, sitten hän vastasi pää poiskäännettynä: — En kysy mitään. En tahdo. Sillä hän luuli päässeensä enemmistä tiedusteluista.
Sillä välin oli Attila pyytänyt Ullalta lupaa paistaa muutamia nauriita tuhassa. Tämä tarjoutui keittämään ne, sillä tuhka oli jo jähtynyt, ja kun Attila aukasi pussinsa, kaatoi Ulla sisällyksen pataan.
Löfvingiin oli tämä ihmeellinen yhtymys syvästi koskenut, ja hänen kiihkein toivonsa oli, että nuorukaiset jättäisivät hänet yksin poikansa kanssa. Kun hän sitä varten kysäsi, näennäisesti välinpitämättömänä, eivätkö nuoret miehet tahtoneet omin päin katsella kaupungin ympäristöä, vastasivat molemmat mieluummin jäävänsä tänne, ja kapteeni laskeutui sanattomana istumaan akkunan ääreen vedellen savujansa.
Ulla oli poistunut uunin tyköä, ja Attila seisoi pesän edessä lämmittämässä kohmettuneita käsiään. Vihdoin hän asettui selin seinään ja katseli tutkivasti noita neljää, jotka niinikään tarkkaavasta katselivat häntä.
Hetkisen kuluttua kysyi hän tyynellä vakavuudella: — Mikä on sielujenne työ?
Ei vastannut kukaan, katseltiin vaan, ja kun äänettömyys jatkui, alkoi hän uudestaan.