Löfving oli kohottanut käsivartensa syöstäksensä saarnaajaa tieltään, mutta Attilan viime sanat pidättivät häntä ja hän jäi seisomaan.
Attila jatkoi: — Mitä olisikaan tullut Jerusalemista, jos se olisi totellut kutsuvaa ääntä, joka tarjosi ijankaikkista elämää. Pimeydestä ja synnistä olisi Davidin kaupunki voinut rauhassa kasvaa säteileväksi auringoksi, jonka valo olisi levinnyt koko maailmaan. Sitä olisi sanottu pyhäksi paikaksi ja sen lapsia Jumalan omaksi kansaksi. Mutta he työnsivät rakennusmestarin pois luotansa ja samoilevat siitä ajasta juurettomina ympäri maailmaa. Mutta vieläkin kaikuu Kristuksen kehoitus: rakentakaa valtakuntani maan päälle. Se kutsuu Suomea niinkuin se kutsui neljätoista vuotta sitten, vaikka toisella tavalla.
— Mitä loruja tuo on? katkaisi Löfving kärtyisenä. Neljätoista vuotta sitten ei Kristus ollut täällä enemmän kuin nytkään, eikä hänen äänensä silloin kutsunut muuta kuin Jumalan pyhässä sanassa, mutta siinä ei puhuta tämän maailman valtakunnista, kaikkein vähimmin Suomen valtakunnasta.
Attila kohotti äänensä ikäänkuin varoitukseksi: — Älkää uskoko, että keisarinnan manifesti kirjoitettiin hänen kädellään, jollei Jumala ensin olisi sitä kirjoittanut tuon mahtavan naisen sydämmeen. Semmoiset asiat eivät ole ihmistekoja. Kaksi valtaa on niitä johtamassa. Tällä kertaa johti itse Herra.
Löfving yritti vastaväitettä, mutta Attila jatkoi siitä huolimatta: — Niinkuin Jumala muinoin tarjosi juutalaisille tilaisuuden ruveta kristillisen kirkon airueiksi, ristin lipun alla valloittaaksensa maailman, samoin hän neljätoista vuotta sitten tarjosi tälle kovin koetellulle kansalle tilaisuuden ruveta Jumalan työmieheksi Kristuksen lakia levittämään.
— Niinkö sinä saarnaat Jumalan sanaa! huudahti Löfving vimmastuneena, mutta minä sanon, että teet sitä sutena lammasnahoissa. Kristus on kuollut syntiemme tähden ja avustaa kyllä niitä, jotka seuraavat häntä, mutta hänen valtakuntaansa ei voi kukaan maan päällä rakentaa. Se on hänen kanssaan haudan toisella puolella, mutta meillä ei täällä eläessämme ole muuta neuvoa kuin noudattaa Jumalan kymmeniä käskyjä, mikäli voimme, rauhan aikana lapiolla ja auralla, sodassa kiväärillä ja miekalla, mutta aina maallisen lain ja kuninkaan käskyjen mukaan.
— Kuninkaan käskyjen, toisti Attila, hyvä se. Mutta tänään vaatii toinen, huomenna taas toinen kuningas teidän uskollisuuttanne. Se joka ensiksi ehtii riistää teiltä vaivojen ne hedelmät, sillä se mitä hän valloittaa, se on hänen. Toisena päivänä saapuu tuo toinen ja vaatii itselleen kaikki, ja koska hän on väkevämpi, niin olette hänen, mutta te, jotka seisotte heidän välillä, ette voi pelastua kuin yhdellä tapaa. Heittäkää miekkanne ja kaikki maallinen suuruus, ja säilyttäkää isienne usko. Älkää etsikö muuta kuin sielun tulevaisuutta, mutta rukoilkaa Jumalan voimaa ei yksistään itsellenne vaan kaikille niille tuhansille, jotka vast'edes joutuvat samoihin kärsimyksiin, joita te olette kestäneet. Rukoilkaa kaikkien niiden kotien puolesta, jotka tuhotaan, kaikkien tuskassa taistelevien, kaikkien niiden onnettomien puolesta, jotka teidän jälkeenne raastetaan tästä maasta, kantaaksensa orjan merkkiä hautaansa saakka. Rukoilkaa, rukoilkaa! Silloin voitte kestää kaikkea eikä teistä mikään tunnu sietämättömältä. Se varmuus, että ruumiin kuolema on oleva sielun elämä, antaa teille lohdutuksen, jota ei kukaan teiltä riistä.
Ulla oli itkien kuullut Attilan sanoja, mutta toiset kuuntelivat häntä sekalaisin tuntein, ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä vähemmin sopivat saarnaajan sanat heidän mielipiteisiinsä ja tuumiinsa. Nuoret olivat semminkin pahoilla mielin. Mitä tulee maasta ja heistä semmoisen ohjelman mukaan? Ehrensvärd, hänen linnoitustyönsä ja opetuksensa juohtuivat heidän mieleensä, ja kun Attila oli lopettanut, kysyi Yrjö Maunu: — Aijotteko kehottaa meitä heittämään kaikki ja jättämään valtakunta oman onnensa nojaan. Niin en minä ainakaan ajattele.
— Enkä minäkään, lisäsi Hästesko.
Löfving, joka vaivoin oli voinut hillitä itsensä tukkimasta Attilan suuta, oli synkistynyt yhä, mutta nuorukaisten sanoista hän taas muuttui iloiseksi, ja hän puhui pojallensa: — Pysyn siinä mitä jo lausuin: sinä saarnaat sutena lammasnahoissa, ja se, joka kuuntelee puolitotuuksia, ei tiedä koskaan missä raja on, sillä niin totta kuin Jumala on olemassa, niin totta on olemassa elävä saatanakin. — Näin sanoen asettui kapteeni suoraksi ja jäykäksi kuin järkähtämättömän totuuden kuva ja katseli toisia vakavasti silmiin. Ullan kyyneleet lakkasivat valumasta.