— Oletteko nähnyt saatanaa? kysyi hän hämmästyneenä.
— Olen kyllä. Hän esiintyy jokaista ihmistä kiusaamaan, mutta hänen paras kujeensa on, että hän osaa tehdä itsensä olemattomaksi. Jumalan sanan valossa näemme ja tunnemme hänet kyllä. Siten näin hänet.
— Mitä? Kuinka?
— Hm; ei ole hyvä koskea semmoiseen, mikä jo on ollutta ja mennyttä, mutta ehkä kuitenkin tällä kertaa. Isonvihan jälkeen oli Ruotsin mahtavuus loppunut ja Suomi silvottuna erämaana. Ennen kuin se pääsi vähänkään toipumaan syttyi uusi sota, jota käytiin ennen kuulumattomalla surkeudella, ja rauha ostettiin taas Suomen lihasta leikatulla kaistaleella. Ihmekö että suomalaisten katkeruus nousi ylimmilleen, ja keisarinna Elisabetin manifesti tarkoitti takomista raudan kuumana ollessa koettamalla viekottaa suomalaisia luopumaan Ruotsista.
— Jumala, noita aikoja! huudahti Ulla.
— Entä perkele? Koska hän ilmaantui? kysyivät nuoret hieman pilkallisesti.
— Voi noita nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, että hän koko ajan oli ollut toimessa, huokasi Ulla.
— Kyllä niin oli, jatkoi Löfving. Moni minua parempi oli taipuvainen erottamaan Suomen Ruotsista, sillä, arvelivat he, muutoin emme ikinä saa rauhaa maassa, ja minuakin tahdottiin mukaan. Olin siihen aikaan vähällä kuolla nälkään, minä halusin työtä ja ruokaa, mutta turhaan. Tuhansia ajatuksia kierteli aivoissani, ja kun kerran heittäydyin vuoteelleni saadakseni lepoa, nukuin vihdoin. Mutta silloin se perkele astui eteeni.
— Herra siunaa ja varjele! huudahti Ulla.
— Niin ihmisen ajatuksissa ja mielessä hän liikkuu. Hän tiesi hätäni ja tarjoutui auttamaan minua työllä ja palkalla, jos suostuisin edistämään hänen toimiansa. Tiedän kyllä että hän olisi pitänyt lupauksensa. Hän olisi antanut minulle rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta sieluni rauhan ja ijankaikkisen elämäni hinnalla. Sentähden kielsin ja käskin häntä Jeesuksen Kristuksen nimessä poistumaan.