— Poistuiko hän? kysyi Ulla.
— Hänen täytyi. Ei hän tahtonut, mutta Kristuksen korkeata nimeä vastaan ei kukaan jaksa seisoa. Se joka ei ano Jumalan apua kiusauksessa, on hukassa.
Attila. Olenko minä sitten muuta sanonut! Onnettomuus painaa meitä sentähden että hylkäsimme Jumalan kutsumuksen emmekä ottaneet suorittaaksemme Jumalan omaa työtä. Tahi kenenkä muun kuin meidän asia olisi ollut vapautettuna kansana näyttää mahtaville kuinka kristityn kansan tulee elää. Täällä, missä mahtajat kiistelivät voitosta, vallasta ja kunniasta, olisi meidän pitänyt vihkiä kaikki ihmisrakkaudelle ja armahdukselle. Meistä olisi pitänyt tulla Jumalan valtakunnan esikartano ja esimerkki muille kansoille. Mutta kukaan ei ryhtynyt tähän tehtävään, ja niin saimme vapauden, elämänvoiman ja tulevaisuuden sijaan toivottomuutta, voipumusta ja surua. Kuoleman varjo uhkaa tiellämme, eikä onnea näy missään. Se on pakottanut minut lähtemään veljieni luo, sillä se mikä koskee heitä koskee minuakin. Meidän täytyy ymmärtää toisiamme. Maallinen toivomme on haihtunut, sentähden täytyy meidän etsiä katoavaisuuden raunioista se mikä on ijankaikkista, rakentaaksemme tälle perustukselle uutta. Katsokaa, syntinen Jerusalem on kadonnut, mutta hän, joka tahtoo pelastaa sen lapsia, elää vielä, ja hänen äänensä kaikuu yhtä lohduttavana kuin silloin: «tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.« Kuulkaa häntä ja etsikää Hänen rauhaansa. Jättäkää kaikki kiista ja kaikki maalliset voitot, sillä muutoin taistelu kääntyy omia parhaita pyrkimyksiämme vastaan. Ymmärtäkää minua oikein! Niinkuin jalokivi vasta pitkän hiomisen jälkeen saa kauniin kirkkautensa, niin ovat sydämmemmekin puhdistettavat ja kirkastettavat, mutta ei hiomisella veljiä vaan sielun kuolettavia himoja vastaan. Se on vaikeata työtä, sillä sekä maalliset että hengelliset vallat asettuvat teitä vastaan, mutta te voitatte lopuksi.
Attila vaikeni, mutta jäi seisomaan liikkumatta. Hänen ajatuksensa olivat selvästi kaukana täältä. Kun hän taas pääsi omaksi itsekseen, lähestyi häntä Ulla liikutettuna, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: — Minun täytyy kiittää teitä. Olette lohduttanut sieluani.
Mutta muutkin tunsivat Attilan sanojen vaikutuksen, ja nuorukaisten silmät seurasivat häntä yhä lämmöllä ja ihailulla. Yrjö Maunu oli helläsydämminen luonne, ja häneen painuivat helposti mitä vaihtelevimmat tunteet. Se kuva, jonka saarnaaja avasi hänen silmiensä eteen, nosti hänessä ei ainoastaan valoisia ja ihania tulevaisuuden toiveita, vaan niiden ohessa muistoja omista ja muiden suruista, joita hän oli kuullut lapsuudestaan saakka. Semminkin hän muisti isän kärsimyksiä ja äidin koti-ikävää Ruotsissa, jossa häntä sanottiin »lappalaiskuningattareksi» ja muita pakolaisia »kerjäläislaumaksi« ja »nälkäisiksi suomalaisiksi», vaikka kaikki kyllä tiesivät mistä syystä he olivat tulleet, ja mitä olivat kotiin jättäneet. Kuinka toisin olisikaan, jos olisi noudatettu keisarinnan manifestia. Sitä ei kukaan muu ollut ymmärtänyt kuin Maria, mutta häntä ei kukaan ollut kuullut Tämä saarnaaja nyt tahtoi korjata kansan erehdyksen, mutta hänen ehdotuksensa oli niin uusi, niin yli-inhimillinen, että kuninkaallisen kadetin oli vaikea päästä selville semmoisesta. Juhanakin epäröi. Tämä ohjelma tuntui melkein hurskaalta sadulta, unelmalta. Mitähän Yrjö Maunu ajattelee?
Vaihdettuansa kysyväisiä silmäyksiä, kääntyivät molemmat Löfvingin puoleen, kuullaksensa mitä hän arveli tästä ennustetusta valtakunnasta. Hän oli tarkkaavasti kuunnellut Attilaa ja istui yhä hiljaisena tuolillaan akkunan edessä, mutta kun nuorukaiset kysyivät, kumartui hän miettivänä eteenpäin, aprikoi hetkisen ja sanoi sitten:
— En usko, että tuo menestyy. Pelkkä kärsiminen, pelkkä myöntyminen, pelkkä anteeksiantaminen, mihin se vie. Jumala sanoi: »otsasi hiessä sinun pitää leipääsi syömän«, ja Kristus sanoi: »antakaa keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.» Mutta jos emme mitään omista, ei meillä ole mitään annettavana, ja jollemme mitään puolusta, niin emme saa mitään pitää. Sentähden luulen parhaaksi jos pidämme itsemme sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan palvelijoina. Mutta silloin täytyy meidän myös taistella kummankin aseilla.
Samoin ajattelivat kadetitkin. Kapteenin sanat olivat keventäneet heidän sydämmiänsä.
Löfving huomasi sen ja jatkoi: — Minun nuoruudessani sanottiin, että rauhassa tulee antaa anteeksi, mutta sodassa tappaa, ja niin olen tehnyt kaikesta sydämmestäni. Mitä useamman vihollisen kaadoin, sitä iloisempi olin, sillä sota on sotaa, ja sen, joka ei jätä maatani rauhaan, sen minä tapan. Jos se on syntiä, niin Jumala minulle anteeksi suokoon. Mutta synniksi sitä en usko vielä.
Attila. Neuvotteko näitä nuoria miekka kädessä kohtaamaan sitä murrosaikaa, joka on tuleva? Otatteko päällenne niin raskaan edesvastuun?