— Edesvastuuta siitäkin on, jos pyydän heitä luopumaan miekastaan.
— Näettekö te vuodatetusta verestä mitään hyvää versovan? Minä sitä en näe. Kuoleva maa, semmoinen kuin meidän, ei voi säilyttää valtiota eikä kirkkoa, vielä vähemmin lahjoittaa mitään kruunua, mutta sitä, mihin sielumme pyrkii ei meiltä kukaan voi riistää.
Ulla. Mitä meistä suomalais-raukoista olisi ilman Jumalaa.
Attila. Meidät voidaan saaliina jakaa mahtavien kesken, mutta Kristuksen seuraajina pidämme kiinni oikeuksistamme ja kiellämme kun hukuttajamme pakottaa meitä hukuttautumaan veljiemme vereen. Se kauhun aika, joka vastakerralla saa pohjoismaat järisemään, nähköön meitä kernaammin vääryyttä kärsivinä kuin sitä tekemässä, ja kukapa voi miekka kädessä tehdä sitä mikä oikea on?
Löfving veteli ääneti muutamia savuja. Näytti siltä kuin olisi hän niillä tahtonut saada vaikenemaan ne tunteet, jotka uhkasivat taas murtaa salpojansa. Selvittyään vastasi hän sitten hiljaisesti:
— Olen vanha soturi, joka en ole saanut muuta opetusta kuin mitä itse olen voinut hankkia, mutta se Jumalanpelko, jonka perhekoti jätti minulle perinnöksi, on ollut hyvänä oppaana sekä tyynessä että myrskyssä. Sentähden noudatan sen ääntä hautaani saakka.
Syntyi äänettömyys. Attila katseli tuota tuimaa kapteenia surunvoittoisella vakavuudella ja sanoi vihdoin: — Olemme jo ennen seisoneet kerran tienhaarassa ja lähteneet eri tahoille. Silloin minä tahdoin tarttua asiaan, mutta te panitte vastaan. Nyt on päinvastoin. Emme koskaan ymmärrä toisiamme.
Näkyi että nämät sanat koskivat kipeästi Löfvingiin. Jonkinmoista surullisuutta tuntui hänen äänessään kun hän hitaasti jatkoi: — Saattaa kyllä näyttää siltä, että samantekevätä meille suomalaisille on vaikka heittäisimme kaikki oman onnensa nojaan, koska suuret eivät ikinä kysy mitä toivomme tai voimme, vielä vähemmin kiittävät tai palkitsevat. Valehtelisin, jos kieltäisin ajatelleeni samaa. Mutta joka kerta kun semmoinen kiusaus on tullut, olen vedonnut vanhan isäni sanoihin, kun hän lähetti minut maailmalle itse ansaitsemaan leipääni. — Kapteeni kumartui ja katseli silmiään räpäyttämättä lattiaan, ikäänkuin olisi siellä tavannut vanhoja muistoja.
— Mitä hän sanoi? kysyi Attila.
— Päivämme hupenevat, sanoi hän, ja elämän tie loppuu, mutta sitten on vastattava siitä, kuinka on kuljettu. Sentähden on paras sulloa rensselinsä niin, ettei sitä tarvitse salata kuninkaalta eikä maalta. Silloin siitä tulee hyvä päänalus odottaessamme tuomion suurta päivää. — Sentähden olen tehnyt niin hyvin kuin olen voinut. Suorittakoon Jumala nyt loput. Jokaisen täytyy menetellä omantuntonsa mukaan.