Kapteeni tarjosi kättä Attilalle, joka sanoi: — Totta kai. Olette ehkä oikeassa omalla tavallanne, mutta minäkin olen oikeassa minun tavallani.
Löfving loi katseen ulos pienestä akkunasta ja huomasi että aurinko oli laskemaisillaan. Oli siis aika viedä nuorukaisia ympäristöä katsomaan.
Samassa kuului kaukaa pitkä torven toitotus, joka muistutti kapteenille niitä taistelusignaaleja, jotka ennen kokosivat hänen miehiänsä.
— Mitä tuo merkitsee? kysyi hän jännitetyssä odotuksessa.
— Se tarkoittaa minua, vastasi Attila. Annetaan tieto että olen saapunut ja kutsutaan väki kokoon. Saarnaaja otti hattunsa lähteäksensä.
— Nauriit ovat juuri kypsät, muistutti Ulla rientäen padan luo. Älkää vielä menkö.
— Kiitoksia, palaan illalla. Löfving riensi hänen jälkeensä ja nuorukaiset seurasivat heitä pikaisesti, mutta hiljensivät pian askeleitansa. Näytti, että kapteeni mieluummin tahtoi olla yksin, koska hän mitään sanomatta oli jättänyt heidät.
Siellä ulkona läikkyivät Saimaan aallot tummina ja kolkkoina rantaa vastaan, mutta aurinko valaisi vielä ruohoisia kunnaita ja syksyn kellastuneita lehtiä. Syksyn sulosuruinen valo kultasi luonnon sammuvalla loistollaan niinkuin rakkaus, joka kaikki voi, mutta joka nyt elämän rajalla sanoo jäähyväisensä.
Nuorukaiset seurasivat miettivinä noita miehiä. Heidän sydämmensä oli täynnä kaikkea sitä, mitä olivat kuulleet. Semmoista ei kukaan muu ollut puhunut.
Juhana katseli Yrjö Maunua: — Kuka mielestäsi oli oikeassa? kysyi hän.