Samassa kohosi joutsen valittaen Saimaasta. Se liiteli hitaasti ja raskain siivin; sen näkyi olevan vaikeata pysyä korkealla radallaan. Nähtävästi se oli haavoitettu.
— Katso, sanoi Yrjö Maunu. Se vuotaa verta. Kunpa laskeutuisi alas, niin pelastaisimme sen. — Ja sääliväisyyden vallassa kohotti hän kätensä. Mutta aavistamatta, että yksikään maan päällä soi sille hyvää, lenteli lintu yhä kauemmaksi ja katosi vihdoin.
Attila ja Löfving olivat niinikään pysähtyneet katselemaan tuota kaunista lintua, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Kun Löfving taas jatkoi kulkuansa ja poikkesi Myllymäelle päin, kysyi Attila: — Mihinkä menette?
Löfving pysähtyi. — Aijomme taistelutantereelle. Nuorten isät ovat siellä vuodattaneet vertansa niinkuin mekin.
— Vai tappelutantereelle. Entä sitten?
— Sitten täytyy meidän palata kotiin. Seuraa meitä sinne.
— En voi.
Tuo jyrkkä, ratkaiseva vastaus vaikutti äkkinäisen värähdyksen Löfvingin riutuneissa kasvoissa. Hän laski kätensä Attilan olalle ja sanoi:
— Kuule Martti, tahdon sanoa sinulle pari sanaa. Mitä Jumala itse on antanut se pysyy. Eikö niin?
— Totta kaiketi.