— Paljon on tapahtunut, johon emme ole syypäitä ja jota emme kumpikaan ole tahtonut. Yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä, mutta olethan kuitenkin poikani.
Kapteeni nosti hatun päästään ja jatkoi: — Katso tuota harmaata päätä. Semmoiseksi tulin sinä yönä, jolloin kohtalo riisti minulta pikku Marttini. Sitten olemme muutamia kertoja tavanneet toisiamme vihollisina, mutta miksi satuimme yhteen nyt kun taistelu on päättynyt? Eiköhän sentähden että olen ikävöinyt sinua niin, että itse kohtalo on heltynyt. Ainakin minut tämä ikävä on jo masentanut.
Surun piirre liiteli Attilan silmissä, mutta hän ei vastannut, ja
Löfving jatkoi:
— Katso, poikani, nuoren mieli kasvaa ja haluaa urostöitä; vaarat ylentävät sieluamme ja lisäävät käsivarsiemme voimaa. Sankarin tekojen hurmaamana syöksyin minä kuten muutkin vihollisiin käsiksi, suorittaakseni suurtöitä tai kaatuakseni kunnialla. Mutta kaikki on nyt muuttunut. Poissa on voimani, poissa ovat nuoruuden kumppanit. Muiston haamut ainoastaan lisäävät kaipuuta, ja uudesta ajasta vieraantuneena olen kaksinkertaisesti yksinäinen. Ymmärrätkö minua?
— Oi, täydellisesti!
— Muistatko sitä päivää, jolloin erosimme linnanpihassa — tuolla
Hämeenlinnassa — valan jälkeen?
— Isä, sitä en unohda koskaan.
— Silloin kasvoit sydämmeeni, ja siitä ajasta on sieluni kaivaten vaaninut sinua, mutta vasta nyt on ikävöimiseni saanut lohdutusta.
— Ja nyt täytyy meidän erota.
— Ei, Martti, seuraa minua tuonne Ruotsin Suomeen. Hommansbölen virkatalossa on minulla koti, joka riittää meille molemmille. Älä pelkää riitaa. Miekkani riippuu ainiaaksi Porvoon kirkossa. Vein sen sinne samana päivänä kun rauha julistettiin ja kiitin Jumalaa hänen ihmeellisestä armostansa. Hiljaisuutta sinä siellä kohtaat.