— En voi. Valtakunnan raja erottaa meitä.
Vaalea puna nousi äkkiä Löfvingin poskille, ja ääni värähti kun hän, tukehuttaen pahaa mieltänsä, sanoi: — Et tahdo?
Attila loi katseensa ylös: — Hän se ei tahdo! Hän tietää, että minua tarvitaan täällä. Sieluni ei elä maassa, se elää hänen luonansa ja tehtävässäni. Minun täytyy pitää lupaukseni ja suorittaa se, minkä alotimme yhdessä. Muutoin seuraisin teitä.
Syvä suru synkistytti Löfvingin mieltä, kun hän hiljaa vastasi: — Emme siis koskaan tapaa toisiamme?
— Ei täällä, mutta ehkä tuolla ylhäällä. Tien tunnemme molemmat, ja sillan, joka johtaa haudan yli, tunnemme myös.
— Hyvästi, poikani, nyyhkytti Löfving, sulkien Attilan syliinsä. Suo minulle anteeksi!
— Kiitoksia rakkaudestanne, kuiskasi hän kyyneleissä kallistaen päänsä isän rintaan ja suudellen hänen valkosia hiuksiansa. Sitten hän lähti.
Auringon säteet olivat ehtineet kauas länteen, syksyn hämärä laski hienon huntunsa maitten ja vetten yli, ja vaahterat varistivat punakeltaisia lehtiään kunnaille. Syksy oli luonnossa, ja Löfvingkin tunsi voimansa murtuneeksi, mutta tuolla mäntyjen luona odottivat tulevaisuuden miehet. Löfving meni nuorten luo.
Hiljaisella myötätuntoisuudella kohottivat nuorukaiset katseensa kalpeaan mieheen. He olivat kuulleet hänen sanansa. Mutta kapteeni salasi surunsa ja sanoi jämeällä äänellä:
— Nyt lähdemme taistelutantereelle ja kuuntelemme mitä kaatuneet puhuvat haudoistansa. Kätkekää sitten mieleenne heidän sanansa ja pyytäkää heiltä neuvoa. Minä en enää voi viittoa teille tietä.