Leena riensi ulos ja löysi Löfvingin sotamiesten ja talonpoikien parissa. Leena odotti kunnes väki oli hajaantunut ja esitti sitten pyyntönsä, mutta sai karkean vastauksen: — Ei!
Leena yritti vieläkin, mutta Maria ei ansainnut mitään laupeutta. Hän olisi huonona esimerkkinä kaikille, jos häntä lelliteltäisiin. Eikä kukaan tiedä mihin Martti ryhtyisi, jos hän saisi nähdä häntä. Eihän häntä voitu sulkea sisään toisen rikoksen tähden, ja kapteenilla oli jo ollut kylliksi ikävyyksiä heidän tähtensä.
Leena huokasi hiljaa ja aikoi vetäytyä pois, mutta ajatellessaan Marian tuskaa, yritti hän vieläkin. Hän pyysi miestänsä muistamaan, että tyttö oli nuori ja rakkauden eksyttämä. Eihän tiedä kuinka hänen rakastajansa oli häntä kiusannut. Sitäpaitsi ei pitänyt Löfvingin unohtaa sitä hyvyyttä, jota he kaikki, semminkin Martti, olivat nauttineet majurin kodissa. Vaikka Maria olisi menetellyt satakertaisesti pahemmin, niin on hän kuitenkin majurin ainoa tytär ja hänen kaivatun puolisonsa lapsi.
Kun Löfving vielä pysyi taipumattomana, pyysi Leena että hän itse ilmoittaisi Marialle, ettei hänen pyyntöönsä käy suostuminen, — sillä, sanoi Leena, minä en rupea kumoomaan hänen viimeistä maallista toivettaan. Sitäpaitsi sanotaan vielä kieltoasi kostoksi siitä mitä Martti on kärsinyt hänen tähtensä, enkä soisi että me kumpikaan näyttäisimme kansan silmissä halpamielisiltä. Kas tuossa, sanoi hän, temmasten oven auki, tuolla hän istuu.
Löfving oli aikeissa lähteä, mutta nähdessään oven auaistuna astui hän vastentahtoisesti sisään. Siinä nyt oli tuo ennen niin itsetietoinen, nyt kokonaan murtunut nuori nainen, ja se pehmitti Löfvingin karkeata mieltä. Semmoisena hän ei ollut koskaan nähnyt Mariaa, tämmöisenä olikin hän miellyttävämpi kuin ennen.
— Mitä haluatte? kysyi kapteeni, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut
Mariaa.
Maria aikoi vastata, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
Löfvingin läsnäolo riisti häneltä kaiken voiman.
Kapteeni huomasi sen ja astui muutamia askeleita lähemmäksi. Sillä välin Maria uudestaan toipui ja vastasi: — Tiedän että minun tulee kuolla, ja että lain mukaan sen ansaitsen. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä seisoa kahleitta ja vapaana tuolla ulkona. Tahtoisin mielelläni nähdä auringon ennenkuin sanon elämälle jäähyväiset.
— Katsokaa siis tuonne! vastasi Löfving viitaten avonaiseen oveen.
Siellä paistaa aurinko, eikä kukaan estä teitä näkemästä.
Maria kohotti rukoilevana kyyneleiset silmänsä: — Älkää olko kova, Löfving. Suokaa että käteni päästetään siteistä. Olenhan voimaton ja aseellisten miesten ympäröimänä, mutta lupaan teille sittenkin, etten käy itseeni käsiksi enkä pyri pakoon.