Leena kurkisti ulos ovesta ja vastasi: — Ne tulevat taistelupaikalta. Ne ovat panneet kaikki putipuhtaiksi. Kuolleet tarvitsevat vaan haudan, mutta haavoitetut kaipaavat hoitoa. Niille Löfving tekee mitä hän voi, mutta teitä voi yksin Jumala auttaa.
Mykkänä ja surullisena nyykäytti Maria myöntäen päätänsä, ja kyyneleet valuivat taas hänen poskilleen. Leena olisi mielellään lohduttanut, mutta ei löytänyt sanoja ja kysyi myötätuntoisesti: — Jos haluatte keventää sydäntänne hengelliselle miehelle, niin tuon tänne rykmentin pastorin, kun hän saapuu kylään.
Maria katsahti ylös ja pyyhki kyyneleet silmistään: — Kyllä, silloin kun minut viedään kuolemaan.
Tämä ajatus vaikutti hänessä polttavaa tuskaa, hän istahti penkille.
Hänen äsken herpautunut ruumiinsa kaipasi ilmaa ja valoa.
Leena huomasi hänen tuskansa ja peläten että tuo onneton menee tainnoksiin, tarjosi hän hänelle vettä. Maria torjui kupin luotaan.
— En voi hengittää täällä sisällä. Pyytäkää heitä viemään minua ulos. Maallista kevättä en näe enään koskaan, mutta talvikin on kaunis, kun se on valoisa niinkuin tänään.
— Toivotte siis, neiti, saavanne elää yli tämän päivän.
— Sitä en tiedä. Huomispäivä saattaa olla vieläkin kauniimpi. Kerran vielä tahdon kuitenkin seisoa tuolla ulkona sitomattomana ja antaa auringon loistaa pääni päälle.
— Tahdotteko, että puhun siitä miehelleni?
— Tehkää se, Leena hyvä. Sieluni haluaa päästä pois tästä pienestä huoneesta. Minun tekee kovin mieleni päästä ulos. Pyytäkää puolestani. Minun on niin raskasta olla.