Maria rupesi kuuntelemaan. — Saanko siis odottaa isääni tänne tänään? kysyi hän.
— Voi ei, huokasi Leena. Majuri ei tule ollenkaan tänne. Hänet on lähetetty Käkisalmeen ratsuväki-osaston kanssa. Kyllä heille sielläkin työtä riittää.
Se tieto vaikutti musertavasti Mariaan. Isän saapuminen oli ollut hänen ainoa toivonsa. Hän kokonaan luhistui.
— Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta teille, sanoi Leena leppeästi.
— Luulin varmaan hänen tulevan, nyyhkytti Maria.
Leena ei tiennyt mitä vastata, ja Maria jatkoi: — Tiedän kyllä että he ampuvat minut. Pyytäkää isääni antamaan minulle anteeksi, en voinut muuta tehdä. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa omaisilleni — jota eivät aavistakaan.
— Tahdotteko sanoa sen minulle? Minä kätken mieleeni joka sanan.
— Ei, Leena kulta. Emme ymmärrä toisiamme. Te käsitätte kaikki toisin kuin minä. Mutta viekää Martille viimeinen tervehdykseni. Ehkä tein hänelle eilen illalla vääryyttä. Koska kuningas ja valtakunta on antanut hänelle anteeksi, olisi minunkin pitänyt. Tähän saakka on se minusta näyttänyt mahdottomalta, nyt sen teen mielelläni. Sanokaa hänelle että rakastan toista enemmän kuin mitään maan päällä, mutta häntä kiitän siitä mitä hän minulle on antanut. Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin erotessamme, ja toivon vilpittömästi, että hän joskus löytäisi ystävän, jota hän tarvitsee ja jolta hän voi saada myötätuntoisuutta ilossa ja surussa.
Leena itki, hän ei löytänyt sanoja. Mariakin vaikeni ja vaipui siihen puoleksi voimattomaan horrokseen, johon hän sitä ennen oli nukkunut. Vähän ajan päästä kuului ohikulkevien miesten meluavia ääniä.
— Mitä se on? kysyi hän äkkiä.