Päivän valjetessa Vilajoella istui Maria vankina ja yksinään tyhjässä pirtissä. Kädet yhteensidottuina oli hän polvistunut lattialle ja nukkunut kyynärpäänsä varaan penkille ja pää siihen nojautuneena. Hänen kaunis tukkansa valui alas hartioille ja hän näkyi itkeneen paljon, sillä silmät punoittivat ja olivat turvoksissa; äsken kukoistavat posket olivat tuhotut, ja koko nuorekkaissa kasvoissa kuvastui tuska semmoinen kuin ei koskaan ennen. Ei ollut kuitenkaan hänen unensa siksi sikeä, ettei hän olisi herännyt kun Leena kristillisestä laupeudesta tuli häntä katsomaan.
Kapteeninrouva silmäili ääneti onnetonta ja istahti odottamaan kunnes lapsiparka heräisi. Kertomus Marian paosta Attilan kanssa ja heidän palaamisestaan vankeina oli siksi koskenut Leenaan, että hän meni tainnoksiin. Siis niin pitkälle oli menty. Voi tuota majuriraukkaa, ja entäpä majurinrouvaa! Koskihan tyttären häväistys heihinkin, vaikka olivat syyttömiä, ja Maria itse oli tykkönään hukassa. Kuumia kyyneleitä valui Leenan poskille, kun hän ymmärsi, että Marian elämä oli ainiaaksi turmeltu. Mitä olikaan tähän verrattuna Martin suru morsiamensa menettämisestä. Vihollisen soturin vapauttaminen ja lisäksi pakeneminen hänen kanssaan — tämmöisinä aikoina — sehän oli avointa kavallusta, ja tiettyä oli mitä siitä seuraa.
Maria liikahti. Hänen näytti olevan vaikeata herätä, mutta ruumis oli väsynyt epämukavassa asennossa ja pakotti häntä ojentumaan suoraksi. Auaistuaan silmänsä näki hän Leenan, katseli häntä unen horroksissa eikä lausunut sanaakaan.
— Lapsi raukka! sanoi rouva Löfving vihdoin.
— Tiedättekö missä hän on? kysyi Maria rauhatonna. Luuletteko että he ovat tappaneet hänet?
— Vielä ei tiedetä kuinka käy. Sotavangit saavat jäädä henkiin, ja kohtelu riippuu käytöksestä, mutta nyt on toista. Kuka olisi tätä voinut ajatella?
Maria oli vaiti, ja Leena alkoi taas: — Varoitinhan minä teitä vakavasti Viipurissa, mutta ette kuullut minua, Mitä nyt majuri sanoo? — Maria purskahti taas itkuun.
— Olen puhunut Löfvingille ja pyytänyt häntä esittämään asianne mahdollisimman lievänä. Vielä on hän siksi vimmastunut, että on yhdentekevää mitä puhuu, mutta jahka ensi kiihtymys asettuu, silloin hän kyllä taas muuttuu leppeämmäksi; niin hänen tavallisesti käy. Nyt on hän sitäpaitsi pahoin uhossaan saadaksensa asiansa järjestykseen, kun armeija saapuu tänne päivällisaikaan. Taistelu yöllä vei paljon aikaa, väki on uupunut, mutta miehet uhkaavat vielä tänään lähteä suoraa päätä Pietariin vaatimaan takaisin Karjalaa. Sääli tulee noita tämän kylän talonpoikaraukkoja, ne eivät tiedä mitä tehdä. Toinen pitää Venäjän kruunua laillisena isäntänä, toinen sanoo siksi ruotsalaista, vaikkei se olekkaan voinut puolustaa valtakuntaa. Mutta tulkoon mikä loppu tahansa, niin aina jäävät köyhät vasaran ja alasimen väliin. Se kruunu, joka tänään joutuu tappiolle, vaatii huomenna omansa takaisin.
Maria näytti kuollakseen väsyneeltä, ja tuntui siltä ettei hän oikein tajunnut mistä puhe oli.
— Kreivi Lewenhauptia, jatkoi Leena, sanotaan mainioksi sotajohtajaksi.
Miehet sanovat, ettei hänen vertaistaan ilmaannu sataan vuoteenkaan.