Hän tarttui Marian käteen, piti sitä omassaan ja suuteli sitä. Silloin kumartui Maria punastuen ja painoi suutelon hänen huulilleen.
— Martin kosto, sanoi hän, etsii minua niinkuin sinuakin, mutta sama olkoon kohtalomme, ja yhdessä menkäämme sitä vastaan.
Maria lähestyi akkunaa, tarkasti noita pieniä ruutuja, palasi vuoteen luo ja sanoi matalalla äänellä: — Koetan ulkoapäin avata luukut ja saada ne raolleen. Sitten täytyy sinun murtaa akkuna ja olla valmiina. Jos näet pihalla palavan päreen tahi kuulet naputusta seinään, niin silloin on aika.
Attila otti Marian puukon ja kätki sen sänkyyn. Maria lähti huoneesta. Etehisessä pysähtyi hän epäröivänä. Onnistuneeko tämä uhkayritys? Eikö liene parempi polttaa manifesti ja ilmoittaa kapteenille ja Leenalle Martin hankkeet? Eipä, he pitäisivät häntä lapsellisena ja liioittelevana ja aavistaisivat hänen rakkauttaan, jota he kiroisivat. Ennemmin tahi myöhemmin makaisi Attila kuolleena joko ammuttuna tahi miekalla tapettuna, ja hänen kanssaan kukistuisi heidän yhteinen suuri tehtävänsä. Tässä ei ole kuin yksi pelastus.
Hänen siinä mietiskellen seisoessaan tuli Leena häntä hakemaan. Hän aikoi itse vielä katsahtaa sairasta, ja sitten oli aika käydä levolle. Kun Leena palasi tupaan, makasi Maria jo rahilla oven suussa. Kapteeninrouva piti sitä huonona sijana ja ehdotti että he tekisivät itselleen tilan suureen seinään kiinnitettyyn sänkyyn, mutta Maria vastasi vältellen, että hän mieluummin makasi yksin. Sikseensä se jäi, ja pian oli Leena syvässä unessa. Hetki oli siis tullut. Marian piti nousta, mutta painostava taakka pidätti häntä. Hän tunsi itsensä kokonaan voimattomaksi. Mutta sen täytyy tapahtua. Väkivaltaisella ponnistuksella nousi hän ja silmäili pimeydessä ympärilleen. Öinen rauhallisuus vallitsi kaikkialla, mutta äänettömässä hiljaisuudessa kuuli hän oman sydämmensä tykytykset, levottomina, rajuina, ikäänkuin olisivat tahtoneet häntä tukehuttaa. Hän ei jaksanut hengittää. Entisyys vaati häntä äkkiä tilinteolle isän edessä, tuon isän, joka oli hänelle yli kaiken rakas. Mitä hän sanoo? Tämä ajatus sai hänet kovasti vapisemaan, ja jääkylmät kädet etsivät jotakin tukea. Mutta näiden tunteiden ohessa tuli muitakin vielä valtaavampina, ja ne pakottivat eteenpäin. Hänen täytyi ratkaista, ja valitsemisen varaa tässä ei ollut. Puoleksi jähmettyneenä mielenliikutuksesta seisoi hän vielä hetkisen kuuntelemassa rahin vieressä, mutta sitten hän hiljaa hiipi ulos.
Kylässä oli kaikki hiljaista, ei ketään elävää olentoa näkynyt. Lyhyen kävelyn jälkeen joutui hän sille paikalle, jossa he tullessaan olivat pysähtyneet ja jossa Martti oli häneen käynyt käsiksi. Hänen edessään seisoi metsä synkkänä ja Viipuriin vievän tien leikkaamana, mutta sielläkään ei näkynyt mitään vaaraa. Vielä kauemmas hän kuitenkin tahtoi tiedustella, ja niin hän kulki eteenpäin. Silloin kuului rahisevaa ääntä ja muutaman sylen päässä häämöitti jotakin mustaa, joka liikkui edestakaisin. Hänen sydämmensä lakkasi tykyttämästä. Mitä se on? Hän seisoi liikahtamatta, tirkisteli, mutta ei rohjennut edetä, kunnes tuo outo vihdoin rupesi saamaan jotakin muotoa. Vaikkei hän kaikkea erottanutkaan, havaitsi hän kuitenkin, että tuossa oli se reki, jossa hän oli tänne tullut. Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli paennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet viidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi.
Siinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen pelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin, vapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin. Hän ei kohdannut mitään estettä, ja pian hän seisoi hengästyneenä Attilan akkunan alla hiljaa koputtaen. Attila astui ulos, ja niinkuin ajetut hirvet kiitivät pakolaiset pois. Sanaa lausumatta istahtivat he rekeen ja nyt laukkasi hevonen Viipuria kohti. Vihdoinkin he saattoivat vapaasti hengittää ja Maria purskahti itkuun. Hevonen ymmärsi että täytyi tehdä parastansa ja lensi kuin siivillä. Puut tien varrella näyttivät ikäänkuin rientävän heidän ohitsensa, ja taivaan rannalla valoi kuu lumoavan hopeahohteensa heidän tiellensä. Päivän sarastaessa piti heidän olla onnellisina ja vapaina.
— Seis! huusivat äkkiarvaamatta muutamat Turun rakuunat, jotka vaativat tunnussanaa. Attila läimähytti hevosta ja onnistui pääsemään ohi, mutta ratsumiehet ajoivat takaa huutaen: — Pysähtykää, muutoin ammumme.
Vastaamatta kohotti Attila piiskansa ja ruoski raivokkaasti hevosta, joka jo ponnisti viimeisiä voimiaan. Kaikki riippui hiuskarvasta. Silloin pamahti laukaus ja sattui hevosen päähän. He olivat hukassa.
* * * * *