Mutta se lepo ei tullut pitkäaikaiseksi. Hajoitetusta armeijasta kutsuttiin äkkiä kokoon 7,000 miestä, ja Marraskuun 19 p:nä marssi Lewenhaupt Venäjän rajaa kohti. Sanottiin ruotsalaisen armeijan kunnian vaativan, että sen ennen talvimajoihin menoansa ensin piti käydä vihollista vastaan, siten näyttäen valheeksi niiden ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien kuvaukset, jotka enimmiten Venäjän palkkaamina väittivät Ruotsia kykenemättömäksi suoriutumaan tästä sodasta.
Niiden joukossa joihin raivoava rutto oli tarttunut olivat myös Hubert ja Segebaden. Siitä syystä ei kumpikaan päässyt Lewenhauptin muassa hänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Se oli surun aiheena sekä noille sairaille että heidän ystävilleen. Nyt olivat kuitenkin nuoret sankarit jotensakin toipumaan päin. Segebaden jo liikkui ulkonakin, ja Hubert oli aikeissa yrittää samaa hänkin, mutta kun ehkä oli paras olla hätäilemättä kylmänä vuodenaikana, kokoontuivat kaupunkiin jääneet ystävät hänen asuntoonsa viihdyttämään hänen maltittomuuttansa ja mahdollisuuden mukaan haihduttamaan painostavaa ikävyyttä.
Nyt kuten ainakin kohdistui useimpien keskustelu suurpoliittisiin kysymyksiin. Ylipäällikkö oli niissä keskustana, eikä Segebaden väsynyt ylistäessään tämän ihailtavan miehen ansioita:
— Missä tavataan mies, jota selvän käsityksen, jalon ajatusmuodon, hyvyyden, rehtevyyden, itsensäkieltämisen, urheuden ja isänmaanrakkauden puolesta kävisi vertaaminen Lewenhauptiin? Ajatelkaapa vaan sitäkin, että hän, vaikka itse on aatelismies, 1734 vuoden valtiopäivillä puhui aatelin ylellisistä vaatimuksista ja koetti supistaa niitä yleisen hyvän eduksi. Minä en olisi mahdollinen semmoiseen suureen ja ylevään itsenikieltämykseen.
Toverit yhtyivät Segebadenin kanssa ihailemaan jaloa ylipäällikköä, ja itse kukin riensi kertomaan jotakin niistä ansioista, joista tätä suurta miestä tähän aikaan kaikkialla ylistettiin. Niinpä tiesi yksi, että Lewenhaupt joillakin edellisillä valtiopäivillä oli esiintynyt vapaan valtiolaitoksen ja yksinvallan supistamisen hartaana puolustajana. Toinen muisti, että säädyt 1734 vuoden valtiopäivien jälkeen tahtoivat saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän oli kieltänyt, koska ei tahtonut sivuuttaa vanhempia kumppaneita. Vieläkin yksi kertoi, että hänelle samaan aikaan oli tarjottu 15,000 hopeataalaria pöytärahoiksi, mutta itse hän ne vähensi 12,000:teen. Nuorten ihailu oli niin yksimielinen ja vilpitön, ettei yksikään ääni kuulunut tätä yleistä kiitosta vastustavan, ja kuten ainakin myönnettiin, että Lewenhaupt selvemmin kuin yksikään muu Ruotsin suurmiehistä oli luotu johtamaan sotaa Venäjätä vastaan.
Siten oli nyt päästy päivän polttavimman kysymyksen alalle, ja Segebaden johti keskustelua nytkin semmoisena, joka ihmeellisesti oli tutustunut ei ainoastaan yleiseen asemaan vaan vieläpä kaikkiin yksityiskohtiin, joista muilla ei ollut aavistustakaan. Hän esitti suurella varmuudella syyt Lewenhauptin äkkipikaiseen lähtöön Venäjän rajalle ja antoi sensuuntaisia viittauksia, että arvoitus oli helposti niiden ratkaistavissa, jotka tunsivat asianhaarat perinpohjin. Hän oli paremmin kuin koskaan selvillä siitä, että tekeillä oleva sotaretki paremmin kuin mitkään entiset urostyöt valaisisi ja todistaisi ylipäällikön erinomaista nerollisuutta.
Sellaisilla puolihämärillä viittauksilla sai tuo kaikkitietävä nuorukainen yleisen uteliaisuuden herätetyksi. Ne, jotka olivat seisoneet loitommalla, lähestyivät, ne jotka olivat pelanneet heittivät kortit ja noppaset sikseen, voidaksensa häiritsemättä kuunnella puhetta.
Segebadenin sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, ei niin paljon siitä, että hän tiesi enemmän kuin muut, vaan sentähden, että hän nyt sai esittää toiveittensa ihannetta, kreivi Lewenhauptia koko loistossaan ja suuruudessaan.
— Tiedättehän, alkoi hän taas, että aina tsaari Pietarin kuolemasta saakka ja sitäkin ennen on valtaistuimen perimisestä asiat olleet niin ja näin. Ensiksi kävi suuriruhtinas Aleksejn pahasti, niin ettei hänestä ollut kysymystäkään, jota paitsi hän kuolikin. Tsaarin jälkeläiseksi tuli hänen puolisonsa Katarina I, mutta hänkin kuoli hallittuansa pari vuotta, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa poika Pietari Aleksejevitsh, mutta sitten kuoli hänkin. Sitten seurasi järjestyksessä tsaarin veljenpojat sukulaisineen, ja monien kohtaloiden jälkeen julistettiin Venäjän keisariksi pieni Iivana, joka vielä makaa kehdossa.
— No niin, mutta mitä se tähän kuuluu? Tuohan kyllä tiedettiin.