Lewenhaupt yskäsi. — Hän tulee toiste — yhtaikaa sen suuren voiton kanssa. — Hän käänsi hevosensa, ratsasti tielle ja poikkesi kaupunkiin päin. — Hyvästi, herrani, tapaamme toisemme vasta, sanoi hän lyhyesti ja jyrkästi, rientäen pois.
Segebaden riensi jälessä, juoksi minkä voi ja onnistui vihdoin saavuttamaan hänen ylhäisyytensä. Lewenhaupt huomasi hänet ja kiristi ohjaksia. — Tahdotko mitään? kysyi hän.
— Tahdon, huohotti Segebaden. Mihin jätitte suuriruhtinatar Elisabetin?
— Hän istuu Venäjän valtaistuimella. Myöhästyin. Hän ei ansainnut ystävyyttämme. Lewenhaupt tahtoi rientää pois, mutta Segebaden rukoili:
— Tätini tähden! Setä, annan henkeni teidän edestänne! Mutta mitä nuo kallisarvoiset arkut sisältävät?
— Arkut? Vai niin! Ne kätkevät suurimman salaisuuteni.
— Mutta mitä? Setä, vannon etten ilmaise sitä.
Ylipäällikkö hengähti syvään: — Olkoon, poikani, olet todellakin minulle uskollinen, ja minä tarvitsen jonkun, jolle voin keventää sydäntäni. Nuo kallisarvoiset arkut eivät sisällä mitään.
Segebaden kalpeni. — Miksi pilkkaatte uskollisinta palvelijaanne, joka tahtoisi kuolla edestänne.
— En pilkkaa. Tuumani eivät onnistuneet. Suuriruhtinatar ei näyttänyt silmiänsä. Omalla uhallaan antoi hän julistaa itsensä keisarinnaksi. Mitään muuta emme saaneet kuin vähän viljaa ja heiniä venäläisistä makasiineista, mutta mitä olemme menettäneet kuolleissa ja sairaissa, se on korvaamatonta. Hevosemme kaatuivat nälästä ja uupumuksesta, tykit jäivät tienvarsille, ja saadaksemme ne mukaamme täytyi meidän valjastaa talonpoikia vaimoineen ja lapsineen niitä kuljettamaan. Onneksi emme tavanneet vihollisia, mutta kun retkemme ei vastannut sitä mitä toivottiin, olen tällä tavalla tahtonut korvata sitä loistoa, jota sotaonnestamme puuttuu.