— Mutta, sopersi Sagebaden. Jos arkut ovat tyhjiä — niin —
— Tyhjät tahi ei, se on syrjäasia. Arvoni on säilytettävä armeijassa ja koko kansassa. Jollei niillä ole muuta ajateltavana kuin tuo jokapäiväinen nälkä ja ravitun vihollisen tulo, niin ne nääntyvät, mutta jos uskovat, että olen anastanut miljooneja, on niillä yhä toivoa että kulta muuttuu leiväksi ja ne haluavat taistella minun kaltaiseni urhoollisen miehen johtamina.
— Mutta, intti Segebaden, jos vihdoin saavat tietää totuuden, kuinka silloin käy?
Lewenhaupt viuhtoi huolimattomasti kädellään: — Älä pelkää. Olen antanut käskyt Louis'lleni. Häneen voin luottaa, hän pitää kaikesta huolen. Hän ajaa itse arkut pääkortteeriin, siellä niitä säilytetään ja vartioidaan niin ettei kukaan aavista pahaa, mutta jokainen ohikulkija näkee ne, ja se on tarpeellistakin kunnes saan sotatuumani oikeaan vauhtiin. Ja nyt, poikani, rauhoitu, mutta pidä hampaittesi takana mitä tiedät. Hyvästi! Tämän sanottuansa Lewenhaupt kannusti hevostansa ja jatkoi matkaansa, mutta Segebaden ei seurannut enään.
— Mitä uutta?! kysyivät vastaan rientävät toverit. Mitä sait tietää?
Mitä hän sanoi?
Siihen ei tullut mitään vastausta.
— Mikä sinun on, Segebaden? ihmettelivät toverit. Luulisi että sinun on täytynyt niellä kaikki nuo pihlajamarjat kunniaportissa. Ha, ha, ha!
— Niin olenkin, vastasi Segebaden, katsomatta heihin. Hyi, hitto, hyi!
III Luku.
Manifesti.