Vaikka 1741—1742 vuosien välinen talvi oli ollut tavattoman ankara, mursi sen vallan kuitenkin vihdoin kevät. Varhain Maaliskuussa alkoivat räystäät tippua, aurinko lämmitti ja päivät kävivät valoisemmiksi. Parempi aika oli tulossa. Eräänä semmoisena päivänä sattuivat Sprengtport ja Löfving yhteen autioksi jätetyssä torpassa Haminan ulkopuolella. Marian ja Martin kuoleman ensimmäinen musertava vaikutus oli jo hälvennyt näissäkin kahdessa sydämmessä, joihin se likimmin koski. Sekä majuri että Löfving olivat saaneet surusanoman Leenalta, mutta vaikka hänen kertomuksensa oli ollut samanlainen, oli hänen sanansa otettu eri lailla vastaan.

Kun Löfving surkean loppukohtauksen jälkeen heräsi tainnoksista, näki hän olevansa sotilaiden ympäröimänä, jotka levottomasti odottivat miten hänen kävisi. Lewenhauptin lähettiläs oli kiireissään saadakseen peräytymiskäskyn perille viedyksi, ja kapteenin silmäin tuskin auettua hän jo ryhtyi puhumaan. Täytyi rientää, sanottiin, sillä koko Pietari oli riemuiten tervehtinyt Elisabetia keisarinnaksi, ja nyt oli Lascy hänen käskystään valmis marssimaan armeijansa kanssa Haminaa vastaan.

Puoleksi huumaantuneena ja tästä uutisesta hämillään ei Löfving saanut ajatuksiansa selville eikä käsittänyt asemaa. Hänet siis jätettiin vaimonsa huostaan, ja saivat toiset järjestää paluumatkaa. Silloin sai Leena kertoa tapahtuman, mutta tuskin oli kapteeni sen kuullut, ennenkun hän rajusti nousi huutaen: sinä valehtelet! Mutta kun Leena vapisevalla äänellä vakuutti: en valehtele, en, niin selvisi asia äkkiä, ja Löfving vaipui alas ikäänkuin kuolleena. Semmoisessa tilassa hän jäi pitkänään makaamaan, eikä vaimo tietänyt puhuiko hän hänelle vai itsekseen, kun hän vihdoin sanoi: — Minä häntä varoitin, mutta hän ei kuunnellut. Hän oli vielä niin nuori. Hän oli lumottu. Kunpa vaan se ei olisi tapahtunut pelastaessa kavaltajaa. Oi, Jumala olkoon hänelle armoinen!

Vihdoin Löfving nousi horjuen ja pyyhki kyyneleen silmistään. Kyllä hän sittemmin aina ajatteli Marttia, häntä kaipasi hän yhä enemmän mikäli aika kului, mutta suru ei kuitenkaan lamannut hänen sotilasvelvollisuuksiensa täyttämistä. Niistä, jotka eivät likemmin tunteneet Löfvingiä, näytti hän jotensakin kovan iskun koskemattomalta. Hän oli vaan entistä tuimempi.

Toisin oli majurin laita. Lewenhauptin lähtiessä sotaretkelleen oli majuri lähetetty Käkisalmeen sikäläisiä venäläisiä karkoittamaan. Tieto hänen tulostaan oli saanut talonpojat liikkeelle. Täällä oli tyytymättömyys Venäjän valtaan suurempi kuin Vilajoella, ja kunpa vaan majuri käskisi, niin olisivat talonpojat valmiit liittymään häneen. Suuria tuloksia hän ei saavuttanut, muutamia heinäkuormia vaan ja kolme vangiksi otettua kasakkaa.

Sprengtport saapui Haminaan jouluaattona, ja kohta kun hän oli jättänyt linnanpäällikön talon, jossa hän oli raporttinsa antanut, seurasi Leena hitaasti ja vähän matkan päässä onnetonta miestä hänen asuntoonsa, pieneen vinttikamariin kaupungin syrjässä. Majurin päästyä kamariinsa rupesi Leena surun raskauttamilla askeleilla kiipeämään portaita myöten, mutta se ei tahtonut onnistua. Tukehuttava tuska pakotti hänet pysähtymään, mutta vähitellen alkoi hän sitten taas kulkunsa. Ovea avatessaan Leena näki, että majuri oli yksin, mutta jaksamatta puhua istahti hän oven suuhun. Sprengtport yllätettynä aikoi nousta häntä tervehtimään, mutta nähdessään tuon kalpean naisen murtuneen haahmon hän pysähtyi säikähtyneenä. Hänellekö tuo on tuomassa surusanomaa?

Leena nousi, ja unohtaen kaikki millä hän oli aikonut vähitellen valmistaa majuria, kertoi hän suoraan kuinka Marian oli käynyt ja koetti sitten lieventää ja selittää hänen syyllisyyttänsä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Jokainen sana onnettoman tytön puolustukseksi koski isään yhtä syvästi kuin hänen kamala loppunsakin. Miksi tuota kaunistelua? Mariaa ei tarvinnut puolustaa, hän ei ollut tehnyt sitä, mistä häntä syytettiin. Majuri tunsi tyttärensä ja tiesi että hän oli syytön. Toiset, jotka olivat rikkoneet, tahtoivat nyt sysätä syyn häneen, joka ei enään voinut puhua puolestansa. Mutta kuinka oli menetelty hänen nuoren, kokemattoman tyttärensä kanssa? Voi, jospa hän itse olisi tässä puhumassa isällensä kaikki. Mutta, Jumalan kiitos, puhtaana ja viattomana kohtaa hänen sielunsa kerran isänsä, joka ei koskaan lakkaa häntä rakastamasta, ja joka ei suo itselleen mitään lepoa, ennenkuin on puhdistanut tahran hänen nimestään.

Leena ei väittänyt vastaan, hän vaan vetäytyi horjuvin askelin syrjään, kun majuri huoahtaen: lapseni, rakas lapseni! kääntyi hänestä pois saadaksensa jäädä yksin. Ulkovinttiin tultuansa kuuli Leena, että hän sulki oven salpaan, ja hetkisen sen jälkeen näki hän avaimenreijän kautta majurin polvistuneen lattialle. Yhä enemmän hämärtyi, ja vihdoin sulki pimeys kaikki öiseen huntuunsa. Kun majurin rouva seuraavana aamuna koputti ovea, aukasi majuri salvan, mutta pysyi yhä useat päivät huoneessaan. Ilmoitettiin, että hän oli sairastunut, ja niin olikin. Niin ylhäiset kuin alhaiset tahtoivat lohduttaa kovasti koeteltua miestä. Mutta ei kestänyt kauan ennenkuin uudet tapaukset tempasivat hänet mukaansa.

* * * * *

Kun Lewenhaupt Säkkijärvellä luopui tuumastaan valloittaa Pietarin, lähetti hän sanansaattajan Lascyn luo pyytämään aselepoa. Keisarinnan suostumuksella se myönnettiinkin epämääräiseksi ajaksi, mutta nyt tuli suomalaisille tieto, että venäläiset 3 päivän perästä aikovat ryhtyä sotatoimiin. Vakoojat tiesivät kertoa, että 60,000 miestä lisäksi kasakoita ja husaareja, oli lähdössä Viipurista marssimaan kahdessa kolonnassa Haminaa vastaan. Toisen osaston tuli kulkea Lappeenrannan kautta Keltin yli, saartaaksensa sitä miehistöä, jonka Lewenhaupt sieltä päin oli kutsunut kaupunkiin. Toinen osasto aikoi käydä jäitse pitkin Suomenlahtea. Kumpikin kolonna saattoi jonkun päivän perästä olla paikalla, sillä venäläiset tunsivat tarkoin tiet, ja vahva jää kannatti kyllä sekä miehet että tykit.