Uutinen synnytti yleistä kauhua. Kaupunkilaiset kokosivat kiireessä mitä heillä oli arvokkainta ja rupesivat pakenemaan, semminkin kun Lewenhaupt itse kehoitti heitä siihen äkkiä uhkaavan vaaran tähden. Sotaneuvosto kokoontui Maaliskuun 1 päivänä, mutta läsnäolijoista äänesti ainoastaan kenraali Bousquet ja eversti Wrede taistelua. Kaikki muut pitivät vastustusta mahdottomana ja äänestivät peräytymistä, kunnes jouduttaisiin kokoamaan maalle hajoitetut rykmentit. Kenraali Lagercrantz lisäksi ehdotti, että Hamina ja kaikki kylät penikulman matkalla sieltä aina Anjalan siltaan saakka, johon aiottiin peräytyä, poltettaisiin, että järeät tykit räjähytetään, sekä että kaikki kaleerit ja kuormalaivat upotetaan. Siihen ehdotukseen yhtyi Buddenbrockkin. Syyksi tähän esitettiin, että kaupungissa löytyi vaan 3,000 miestä, vaikka laajan linnan puolustukseksi 6,000 miestä olisi tarpeen. Vallihaudat olivat täynnä lunta ja linnaväki oli tyytymätön ja kärsi puutetta. Haminan puolustaminen oli siis mahdoton.
Noita peljättyjä Venäläisiä kuitenkaan ei näkynyt, ja pian kuultiin, että Savonlinnan linnanpäällikkö oli pakottanut heidän pohjoisen osastonsa peräytymään. Samaan aikaan oli jatkuva suojailma siksi heikontanut jäät, ettei siitäkään puolen vihollista ollut odotettavissa. Kokoonkutsuttu miehistö siis lähetettiin taas ruoduillensa ja sai jälleen kevään pahimman kelirikon aikana tallustaa 15—20 penikulmaa jäillä ja lumisohjussa. Tänään oli majuri päästänyt kotiin kokoontuneet ratsumiehensä ja palasi nyt melkoista keveämmällä mielellä. Miehistö oli tietysti kovaa kokenut Käkisalmen retkellä, mutta ne, jotka olivat kestäneet talven kurjuutta olivat reippaalla mielellä. Löfvingin tapaaminen ilahutti häntä lisäksi.
Nämä kaksi eivät olleet tavanneet toisiansa sitten kun tuo odottamaton tieto sotatointen jatkamisesta oli saapunut, ja siitä oli jo viikkoja kulunut. Sanottiin että kapteeni oli Porvoossa tarkastamassa kruunun varastoja ja kuljettamassa niitä Haminaan. Mutta tapansa mukaan ilmaantui hän tänään sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Reippaan tervehdyksen jälkeen olivat molemmat asettuneet auaistun eväspussinsa viereen pöytään, mutta nyt makasi majuri piippua polttaen sängyssä, ja Löfving puhdisteli uunin ääressä pitkää muskettiansa. Aliupseerit, jotka olivat seuranneet Sprengtportia, olivat paluumatkalla kaupunkiin, ja palvelija oli päästetty lepäämään huomiseksi torpan saunaan. Herroilla oli siis täysi vapaus illan viimeisinä tuntina. Täällä ei häiritse heitä kukaan.
Heidän yksityis-asiansa olivat pian suoritetut, ja keskustelu oli nyt kohdistunut keisarinnan manifestiin, joka jo oli usealla taholla levinnyt väestön keskuuteen. Ruotsalaisen hallituksen puolelta oli julaistu vastakirjelmä, jossa suomalaisia kehoitetaan uskollisuuteen lailliselle esivallalleen. Viimeinen suuri uutinen oli kuitenkin se, että parooni Lagercrantz oli lähetetty Pietariin anomaan aselevon jatkamista, mutta uhkarohkeana oli hän sitä paitsi omin päin koettanut saada aikaan häpeällisen rauhan, josta kuitenkaan ei tullut mitään. Lisäksi tuli, että synkkä tulevaisuus oli ruotsalaisessa armeijassa synnyttänyt niin yleistä tyytymättömyyttä, että joukko upseereja oli pyytänyt virkalomaa palataksensa kotiin. Huhuiltiin näet uusista valtiopäivistä, ja siihen tahtoivat sotaan kyllästyneet vedota. Näitä oloja tahdottiin kyllä pitää salassa, mutta tuota pikaa kaikki nämä huhut liikkuivat ilmassa, ja viime päivinä olivat ne varttuneet täysiksi tosiksi. Sen lisäksi tiesi Löfving kertoa, että Lagercrantz oli Lewenhauptin käskystä pantu arestiin Porvoossa. Kapteeni oli itse ollut saapuvilla, kun Lagercrantz rannalla pakotettiin luovuttamaan miekkansa, koska hän oli, niin sanottiin, pelannut väärillä korteilla ja pettänyt ylipäällikköä.
Nämät tämmöiset tapaukset saivat majurin veren niin tuimasti kuohuksiin, ettei hän enään pysynyt vuoteellaan. Jalat sängyn laidalta riippuvina, viskasi hän piippunsa lattialle ja huusi kiivastuneena: — Kyllä nuo vetelykset nyt poraavat rauhaa. Ensin he tekevät mahdollisensa sytyttääkseen sotaa, rohkenematta sitte kuitenkaan taistella, — se on häpeä, joka painaa minut maahan.
Löfving. Se häpeä ei satu teihin eikä minuun. Emme kumpikaan ole antaneet semmoisia käskyjä.
Sprengtport. En ymmärrä Lewenhauptia. Ennen taisteli hän urhoollisesti niinkuin muutkin.
Löfving. Siihen aikaan tempasi virta hänet mukanaan siihen suuntaan. Nyt se vie häntä toiseen suuntaan. Kuolleet kalat kulkevat aina virtaa myöten, ja ylipäällikkö on kuollut kala.
Sprengtport oli vaiti. Vastenmielistä oli hänestä synkistää varjoja muutenkin jo niin himmentyneen Lewenhauptin ympärille. Vihdoin sanoi hän epävarmasti: — Ehkäpä hän on heikkojen ystävien käsissä.
Löfving. Arvelette siis, että häntä ovat ystävät neuvoneet, semminkin ystävä Buddenbrock? Kavaltaja!