Löfving. Väärin! Jos Buddenbrock olisi tahtonut pelastaa Suomea, olisi hän yhtynyt Bousquet'hen. Siinä mies! Vaikka hän onkin 78 vuotias, kuuluu hän olleen ainoa, joka puhui kuin kunnon soturi. Kun vihdoin kukaan ei tahtonut kuulla häntä, ponnahti hän ylös ja huusi, että jos ruotsalaiset upseerit tahtovat kerjätä armoa Lascylta, niin ampukoot ensin vanhan toverinsa, sillä muutoin lähtee hän kuriirin jälissä ja panee koko Venäjän armeijan edessä vastalauseen semmoista häpeätä vastaan.
Majuri huoahti pää alas painuneena. Hän oli tähän aikaan vielä ollut raihnas ja palveluksesta vapaa, eikä sentähden tietänyt paljon neuvotteluista, mutta se ajatus, että viholliset nyt nauravat Ruotsin armeijaa, se häneen syvästi koski.
Löfving käsitti Sprengtportin vaitiolon väärin, ja lisäsi sentähden katkeroittuneena: — Jollei Buddenbrock olisi se, joka hän on, seisoisimme me nyt voittajina Viipurissa, jopa Pietarissa.
Sprengtport. Sitä en tiedä.
Löfving. Olisimme voineet Säkkijärveltä tunkea sinne. Rukoilin saada kulkea etupäässä.
Sprengtport. Sinä, joka olit tainnoksissa?!
Löfving. Kun tulimme Säkkijärvelle, en ollut murtunut mies. Tunsin joka kiven Viipurin tiellä, tunsin lapsuudesta saakka linnan ulkoa ja sisältä. Tiesin että linnaväkeä oli vaan 50 miestä, sillä venäläinen armeija oli, kuten meidänkin, talvimajoilla. Vallihaudat olivat täynnä lunta, ja linnanpäällikkö istui kamarissaan niin synkkänä, että yksin sihteeri rohkeni käydä sisälle. Varmana itsestäni ja asiastani menin Lewenhauptin luo ja pyysin: Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle 200 miestä ja minä valloitan Viipurin. Huomispäivän yöllä liehuu Ruotsin lippu siellä.
Sprengtport. No, sitten?
Löfving. Hänen ylhäisyytensä luuli minua hulluksi, mutta minä sanoin: — Lähdemme Viipuriin yön hiljaisuudessa, kiipeemme varjoina muurien ylitse, mutta kyllä sitten meistä saadaan kuulla.
Sprengtport. Entä Lewenhaupt?