Attila ei vastannut, ja yleinen vaitiolo syntyi. Vihdoin sanoi Löfving:
— Tunsin isänne, hänkin aikoinaan kulki Venäjän asioissa.
Attilan silmät leimahtivat kun hän vastasi: — Isäni pysyi vielä ihmisenä kun te muutuitte pedoksi.
Löfving. Mieluummin peto kuin kavaltaja. Jos luulette minun muuttuneen siitä ajasta huonommaksi, niin petytte. Ruotsin puolesta olen elänyt ja Ruotsin puolesta tahdon kuolla. Venäläinen Suomi on kotimaani, ja kevään tultua otan minä ruotsalaisen armeijan kanssa sen takaisin.
Attila. Siihen ette kykene.
Löfving. Ette ainakaan te meitä estä, ettekä vältä ansaittua palkkaanne.
Löfving oli uhkaavana asettunut Attilan eteen, mutta tämä katsoi terävästi kapteeniin ja vastasi uhmaten: — Ajattelette kai poikaanne ja syytätte minua hänen kuolemastaan, mutta minä puolestani ajattelen isääni ja asetan teidät syytteeseen ei ainoastaan siitä laukauksesta, jolla te riistitte häneltä hengen, vaan siitä kohtalostakin, jonka valmistitte minulle, äidilleni ja lukemattomille muille, jotka eivät saaneet kuolla.
Löfving. Nehän vietiin rajan toiselle puolelle, ja saivat kai siellä nauttia sitä onnea, jota te meille kaikille tarjootte.
Attila. Sen kirouksen tunnette yhtä hyvin kuin jokainen lapsi Suomessa.
Löfving. Te siis muutatte mielipidettä.
Attila. En muuta mitään.