— Ei ikinä, teidän ylhäisyytenne. Kyllä se tällä kertaa olisi suorittanut asiansa niin hyvin, että teidän ylhäisyytenne lastenlapset olisivat olleet pakotetut ylpeydellä sanomaan: «Olivat sentään suomalaiset rykmentit miehiä, joihin saattoi luottaa.»
Segebaden. Semmoista on nyt helppo sanoa.
Ring. Kuka takaa, ettette olisi kaikki hukkuneet?
Löfving. Sitä ei olisi tapahtunut. Semmoisessa pyryilmassa olisi kaikki sujunut kuin rasvattuna.
Segebaden. Ainakaan ei mikään estä teitä nyt kerskaamasta.
Löfving kohotti ylpeästi päätänsä. — En ole koskaan kantanut kunniaani suussani, mutta sitä uskallan väittää, että epäilkööt mieheni ketä tahansa, minua ne eivät epäile, enkä olisikaan jättänyt heitä pulaan. Sentähden olimme voitosta varmat.
— Epäileekö väki täällä ketään? kysyi paroni tutkien.
— Kyllä, niitä, joihin se ei luota.
— Ei luota. Siis kuitenkin johonkuhun?
— Se ajattelee samaa kuin se ajatteli silloin kun menetimme
Lappeenrannan ja Wrangelin. Susi ei itke koiran kuolemaa.