— Hän väitti että eversti Lagercrantz oli vangittu.
— Vangittu! toistivat Ring ja Segebaden hämmästyneinä katsellen
Buddenbrockia. Tämä kalpeni.
— En tiedä, jatkoi Löfving viattomasti, mutta niin se muukalainen kertoi. Se tapahtui rannalla, jossa eräs upseeri muutamien rakuunain johtajana veti käskykirjeen esiin ja vaati everstin miekkaa. Ensin eversti Lagercrantz ei tahtonut antaa sitä, mutta antoi sitten kuitenkin. Hänet vietiin laivaan, joka oli lähtövalmiina, ja siinä täytyi everstin vankina kulkea Tukholmaan. Ties Jumala puhuiko muukalainen totta, mutta niin hän vaan kertoi.
Buddenbrock seisoi siinä hämillään ja ääneti. Tämä salaisuus ei voinut olla tunnettu muuten kuin että joku juuri äsken oli tuonut sen Porvoosta. Itse hän ei ollut vielä saanut raporttia.
— Tahdon tavata tuota miestä, sanoi hän kiivaasti. Laittakaa hänet tänne!
— Voi, kun en tietänyt ennen! huudahti Löfving. Nyt on liian myöhää. Tuo kummallinen mies uskoi minulle että hänet oli lähetetty herra paronin veljen luo Viipuriin ja hän katosi käsistäni niin äkkiä ja selittämättömästi kuin olisi ollut itse paholainen.
— Valehtelet! huusi Buddenbrock. Jotakin sinulla on ollut tekeillä, ja nyt pelkäät joutuvasi kiinni.
Kapteeni loi tyynen ja vakavan katseen esimieheensä.
— Ketä pelkäisin? En pelkää koskaan, sillä minulla on laupias Jumala ja oikeutta tekevä kuningas. Vihollistanikaan en pelkää, sillä hänen iskuunsa vastaan iskulla. Jos kaikilla olisi ollut minun rohkeuteni, kun olimme Säkkijärvellä ja minä pyysin 2,000 miestä, niin olisi teidän ylhäisyydellänne 24 tunnissa ollut Viipurin avaimet kädessään.
Vihan piirre ilmaantui Buddenbrockin kasvoissa: — Sinä kai halusit komppaniiasi kanssa toistaa samaa mitä teit Lappeenrannassa, kun sitä ei millään keinoin saatu paikkaansa pitämään.