Huolimatta tarttumasta ja yleisestä alakuloisuudesta, tahtoi Lewenhaupt kunnioittaa ajutantti-vainajansa muistoa ja saada hänen viimeisen matkansa niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Ruumis siunattiin muutama päivä ennen juhannusta kirkossa, ja siellä ympäröivät arkkua ylhäisimmät esikunnan upseerit. Itse Lewenhaupt näytti kovin liikutetulta, kun sotapappi pitkässä puheessa ylisti vainajan ansioita, tulkitsi jälkeen jääneiden kumppanien kaipuuta, ja hartailla sydämmillä yhtyivät kaikki virteen, jolla toimitus lopetettiin.
Pieni kirkko oli ahdinkoon saakka täynnä, ei ainoastaan likeisiä ystäviä, vaan uteliaitakin, jotka tavalla tai toisella olivat hankkineet itselleen pääsyn. Mutta vaikka monikaan ei voinut nähdä muuta kuin korkeiden herrojen hattuja, pysyttiin kuitenkin hartaina loppupuoleen. Jo oli aljettu viimeinen virsi, kun ovenpuolella syntyi häiriö. Mitä se on? Mitä merkitsi tuo kumea sorina ja liike, joka aallon tavoin vyöri yhä ylemmäksi? Joka mies ehdottomasti käänsi päänsä nähdäksensä, eikä aikaakaan niin huomattiin venäläinen sanansaattaja kirkon ovella ja nähtiin kapteeni Mörnen tunkeutuvan joukon läpi tuoden kirjettä, jonka hän antoi Lewenhauptille. Tämä kiihkeästi repi kuoren ja punastui. Sillä välin loppui virsi, ja kun viimeiset säveleet olivat haihtuneet, lausui kreivi matalalla äänellä likimmäisille jotka kovassa jännityksessä olivat odottaneet hänen sanojansa — Aselepo on päättynyt. Kolmen päivän perästä aikoo Lascy olla meitä vastassa.
Nyt syrjäytti tämä kysymys kaikki muut ajatukset, ja tuota pikaa oli kirkko tyhjänä. Uutinen levisi miehestä mieheen, ja koko Hamina joutui kauhun valtaan. Väkijoukko hajaantui kuin akana tuuleen, ja sotapäälliköt kokoontuivat linnanpäällikön, eversti Villebrandin luo neuvottelemaan. Neuvottelu oli lyhyt mutta kiivas, sillä eversti Bousquet asettui mitä jyrkimmästi useimpien ehdottamaa peräytymistä vastaan. Hän huomautti mitä seurauksia olisi siitä, että ilman muuta Hamina lahjoitetaan pois, vaikka se aivan äskettäin oli maksanut 23 tynnyriä kultaa. Olkoonpa vaan, että Ranska eikä Ruotsi maksoi nuo rahat, tappio on yhtäkaikki sama. Hamina oli koko muun Suomen avain. Sitäpaitsi oli tänne koottu suurin osa sitä viljaa, niitä ampumavaroja ja muuta muonaa, mitä maassa löytyi. Tahdottiinko nyt heittää tämä kaikki?
Tämä kaikki voidaan pelastaa, arvelivat toiset, mutta se käy mahdottomaksi, jos päistikkaa peräydytään.
Jos saataisiinkin varastot kuljetetuiksi pois, millä korvataan linna, joka tarkoittaa koko Etelä-Suomen suojelemista ja armeijan tukea. Eikö peräytymisellä saada aikaan sama epätoivo kuin Lappeenrannan hävityksessä. Ja kuka takaa, että päällikkyys moisen siveellisen häviön jälkeen vielä jaksaa pitää johdon käsissään? Omasta puolestaan varoi Bousquet pahinta ja kehoitti virkeällä innolla taisteluun.
Tämän johdosta syntyi uusi neuvottelu. Edut ja vaikeudet otettiin vielä kerran harkittaviksi, mutta mitä likemmin asemata tarkasteltiin, sitä selvemmältä tuntui jokaisesta, että oli täytymys peräytyä. Hamina ei ollut paljonkaan parempi kuin hiirenpesä. Sen katuja voitiin joka haaralta ampua, eikä vihollisen ollut vaikeata päästä parinsadan askeleen päähän kaupungista, sillä ollessaan korkean rannan suojassa ei tarvinnut hyökkääjän pelätä, että häntä ennen aikoja huomataan, vielä vähemmin että häneen ammutaan. Sitäpaitsi oli koko puolustuslaitos nurinpäin. Ei ollut ulkovarustuksia ympäröivien kunnaiden pyyhkimistä varten. Ja millainen oli itse linnoitus? Ikäänkuin tehty tarjoamaan valloittajalle voiton. Nostosiltain sijassa oli kiinteitä siltoja ja kelvottomia puuportteja ilman yhdistysvalleja. Ja vallit! Ne saattoi sadekuuro viruttaa pois. Juoksuhaudat olivat kyllä riittävän syviä, mutta paaluaitauksia puuttui saatikka muuta, mikä ryntäävää vihollista estäisi. Sitäpaitsi oli linnoitussuunnitelma niin laaja, että sen puolustukseen tarvittiin 10,000 miestä. Mutta ruotsalaisessa armeijassa ei ollut kuin 14,000 miestä. Lascy sitävastoin oli tulossa 22,000 miehen kanssa. Täällä ei voitu mitään saada aikaan.
Eversti Bousquet ikäänkuin kairasi terävät silmänsä tuohon loistavaan joukkoon, joka niin avomielisesti hylkäsi jokaisen puolustamishankkeen.
— Hamina, ärjäsi hän, on siis hiirenpesä, kurja hökkeli, kokonaan arvoton ja mahdoton puolustaa!
— Siihen asiaan ei maksa vaivaa tuhlata sanojakaan, huudettiin monelta taholta.
Mutta Bousquet ei hellittänyt: — No olkoon! Veremme on siis liian kallis vuodatettavaksi Haminan puolesta! Mutta miksi olemme siis viipyneet täällä ikäänkuin tämä linna olisi paras turvamme. Vastoin parempaa tietoamme olemme houkutelleet tänne talonpoikia Venäjän puolelta saadaksemme siedettävää ruokaa ja voidaksemme puolustaa asemaa. Olemme kestäneet kelvotonta juomavettä, joka on vienyt hengiltä sadottain nälkäisiä miehiämme, olemme rasittaneet suomalaisia rykmenttejä vallien korjaamisella ja jo entiseltään syvien vallihautojen syventämisellä. Olemme luulotelleet kuninkaalle ja kansalle, että he juuri tässä paikassa saavat nähdä uskollisten ruotsalaistensa taistelevan viimeiseen veripisaraan ennenkun luopuvat siitä. Olemme entisillä erehdyksillä synnyttäneet alakuloisuutta ja avonaista nurjamielisyyttä niissä, joiden pitäisi meihin luottaa, ja joita ilman emme mitään voi. Minkä tähden? Totta tosiaan, siksi vaan että he voisivat syystä leimata meitä julkisiksi kavaltajiksi.