Syntyi ääretön hälinä. Bousquet'n viimeiset sanat olivat nostaneet vimmattua suuttumusta, joka purkautui uhkauksiin ja solvaaviin sanoihin, mutta vanha eversti ei peruuttanut mitään. Ranskalaisena ja kaarlolaisena hän tiesi, mitä sellainen armeija, joka taistelee henkensä puolesta, voi saada aikaan, ja Hamina oli kyllä hyvä, jos sitä puolustivat miehet eikä jänikset. Muutoin ei ollut tarvis päästää vihollista kaupungin luo. Olihan Mäntylahden sola, jota voitiin puolustaa maailman loppuun saakka.
Tämä viime lausunto sai mielet vähän rauhoittumaan. Neuvoteltiin uudestaan ja ryhdyttiin vihdoin äänestykseen, mutta tulos oli sama. Solalla ei ollut varsinaista merkitystä kaupunkiin nähden. Peräytyminen oli välttämätön mieluimmin Summaan, josta sitten käännyttäisiin joko Marttilaan tahi Haminaan. Sieltä voitiin pitää auki tie Kymijoelle, joka oli oikea puolustuslinja. Tätä ehdotusta puolustivat kaikki muut paitsi Buddenbrock ja eversti Freidenfelt, jotka yhtyivät Bousquet'hen.
Armeijalle annetaan käsky peräytyä, ja vähälukuisen miehistön kanssa jätetään ainoastaan Bousquet paikalle suoriutuman miten parhaiten voi. Raivostuneena kuin ärsytetty leijona tempasi 78 vuotias eversti peruukin päästään, iski sen pöytään ja kysyi eikö jo Säkkijärven ja Lappeenrannan häpeä riittänyt. Sitten huomautti hän taas mitä seurauksia peräytymisestä olisi ja syytti kaikkia jotka Hatun nimen omistavat. Erityisesti puhui hän Lewenhauptia varmaankin kohtaavasta edesvastuusta, ja kuinka hän kerran vielä saa katua sitä erehdystä, jonka nyt teki, sillä puolustaa sitä ei voitu koskaan.
Levotonna ja tuiki pahalla mielellä lähti Lewenhaupt pois. Säkkijärven muisto oli haava, joka ei tahtonut parantua, ja nyt oli Bousquet iskenyt sitä syvemmäksi. Voi tuota onnetonta talviretkeä, josta häntä alituisesti soimattiin! Buddenbrock huomasi synkän ystävänsä alakuloisuuden ja seurasi häntä lieventääksensä hänen ahdistustansa lohduttavilla sanoilla. — Miksi yhä tuskitella tuosta vähäpätöisestä Säkkijärven asiasta? Sitä ei enään kukaan ajattele. Sinua ei moitita sotaliikkeistäsi, vaan kuninkaanvaalista, kun pidät Birkenfeldin etkä Kaarlo Ulrikin puolta.
— Tiedän sen, vastasi Lewenhaupt suuttuneena. Mutta minkätähden sitte huudetaan tuota holsteinilaista nulikkaa? Selvästi vanhan ystävän loukkaamista varten. Tahdotaan pettää Ranska ja vaihtaa tämä vanha liittolainen Venäjän ystävyyteen. Venäjä ja Ruotsi ystävyksiä! Sepä jotakin. Mikä halpa mielettömyys!
— Mutta, intti Buddenbrock varovaisesti, sillä voimme saada rauhan ja keisarinnan ystävyyden. Armeija saisi palata kotiin, ja tämä kurja rajamaa pääsisi jatketusta hävityksestä.
Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä, kun hän pysähtyen puoleksi uhkaavalla äänellä kysyi:
— Oletko sinäkin niitä? Luuletko etten tiedä mikä käärme noissa rauhan laupeissa sanoissa piilee? Kadehditaan valtaani, tahdotaan kukistaa minut, jotta päästäisiin itse peräsimeen. Siinä se rauha, jonka tähden meidän miehemme nyt matelevat verivihollisemme edessä. Mutta vielä minä pysyn ohjaksissa, eikä kukaan minulle määrää lakia, sillä itse minä olen heidän lakinsa.
Buddenbrock laski kätensä ystävän olalle: — Sinun täytyy punnita sanojasi, Lewenhaupt. Tuonlaiset lausunnot saattavat käydä raskaiksi, jos meidän suupaltit sattuvat niitä kuulemaan.
— Ikäänkuin ei kaikki kävisi raskaaksi, kun vaan ei tanssita junkkarien pillin mukaan. Mutta minä sanon sinulle, tällä kertaa Ruotsi valitsee kuninkaansa siitä huolimatta mitä nuo pöyhistyneet onnenonkijat käskevät. Vielä on Fredrik kuningas elossa, ja hänen jälkeläisensä valitaan julkisilla valtiopäivillä. Kansa äänestää Birkenfeldin herttuata, sillä hän voi luoda Ruotsin onnen. Kaikki muut ajattelevat vaan omaa etuansa.