Virkeä ilo näkyi Segebadenin kasvoissa, ja varmana hyvästä menestyksestä huudahti hän innostuneena: — Tiedän yhden, joka voi teille ilmaista kaikki! Se tietäjätär, joka ennusti Lappeenrannan hävityksen, on täällä. Hän tuntee koko maailman salaisuudet. Kysykäämme häneltä. Hän puhuu yksinomaan suomea, mutta olen jo siksi oppinut tätä kieltä, että voin olla tulkkina.
Kreivi vaipui ajatuksiin. Kaunis tietäjätär Lyonissa oli jo ennustanut hänelle katoamatonta kunniaa. Mutta täällä Suomessa ei siitä näkynyt jälkeäkään. Ehkä voisi tämä suomalainen noita sanoa hänelle, missä ja kuinka menestystä oli saatavissa, ja ennen kaikkea kuinka hän saisi vastustajansa kukistetuiksi.
— Tuo tänne se nainen. Mutta kenenkään tietämättä.
Segebaden riensi ulos ja palasi heti, mutta ei yhden vaan kahden tietäjättären parissa. Ring oli muuttanut vahtimiestä ja seisoi nyt samoin kuin hänen toverinsakin jännityksessä odottaen salaisen kohtauksen tuloksia.
Lewenhaupt oli valmistanut pienen kehoittavan tervehdyksen rohkaistaksensa tuota halpaa naista, ja saadaksensa hänet haltioihinsa, mutta nähdessään nämä molemmat ilmautuvan yhtaikaa, astui hän hämmästyneenä taapäin ja kääntyi sitten kysyvästi katsomaan Segebadeniin.
— En tiedä kuka heistä on oikea, sopersi tämä neuvotonna.
Korkeana ja tarmokkaana, mustapukuisena ja vakavana astui toinen naisista pari askelta huoneen sisään, ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeammiksi. Lewenhaupt katseli häntä ääneti, hänestä näytti nainen uhkaavalta kuin onnettomuutta ennustava, välttämätön kohtalo, mutta sittenkin tuntui hänestä tuo toinen nainen, joka valkoisessa puvussaan palavine silmineen katseli häntä, vieläkin kolkommalta. Hän käsitti nyt, että tuo se olikin Tasma, tietäjätär. Hänen yliluonnollinen tyyneytensä vaikutti sietämättömästi. Mutta vastenmielinen oli tuo toinenkin. Sehän oli Löfvingin vaimo. Mitä varten hän oli saapunut tänne? Ehkä muiden kanssa syyttääksensä häntä. Mitä tuolle kutsumattomalle vieraalle olisi tehtävä?
Leena vaan ei epäröinnyt. Hän astui esille, tarjosi polvistuen anomuskirjan Lewenhauptille ja sanoi: — Armahtakaa, teidän ylhäisyytenne, onnetonta. Olen kapteeni Löfvingin vaimo ja rukoilen mieheni puolesta, joka syyttömänä on pantu vankeuteen.
Tuskainen ääni kuului etuhuoneeseenkin ja lisäsi siellä seisovan Ringin uteliaisuutta. Hän raotti ovea ja näki vilahdukselta kreivin sillä hetkellä, jolloin tämä jätti anomuskirjan Segebadenille. Leena oli noussut, ja sinne uloskin kuului hänen kiivaat sanansa, jotka kaiketi koskivat Lewenhauptin vastausta hänen armonanomukseensa.
— Oi, teidän ylhäisyytenne, kuka on niinkuin Löfving kaikkialla seisonut vahvana tornina, johtavana majakkana pimeydessä? Kuka on niinkuin hän viittonut tietä epäröiville? Ei hän ole koskaan pelännyt eikä pettänyt. Olen seurannut häntä kotona ja ulkomailla niinkuin ei yksikään toinen, ja vannon, että hän on ollut vahvana linnana, jonka koko maailma näki kaukaa ja josta vihollisemme sanoivat: auta meitä, Jumala, tuosta. Hän on Ruotsin tuki, kotimaan maine ja kunnia. Semmoisiako miehiä teidän ylhäisyytenne aikoo tuomita kuolemaan?