— Ajattelet kai Gotthardia? Tuota linnanpäällikköä?
Buddenbrock pysyi sanatonna.
— Et kai siis tarkoita Gotthardia? Hän on kyllä veljesi, mutta myös
Ruotsin vihollinen.
— Kaukana siitä! vastasi Buddenbrock. Hän ei ole kenenkään vihollinen. Tätä nykyä säälii hän Suomea ikäänkuin se olisi kerubien asunto, ja koettaa estää kaikkea mikä rasittaa kansaa. Hän on innokkaampi rauhamme puolustaja kuin yksikään muu, ja hän on saanut minut ymmärtämään, mitä Ruotsi voittaa, kun se menettää Suomen.
— Ilkiö! kuului Lewenhauptin kurkusta. Vaikka olet ruotsalainen upseeri, olet siis levoton siitä, kuinka sinä sodan päätyttyä voit vastata Viipurin linnanpäällikön edessä. Eikö niin?
Buddenbrock sai entisen ryhtinsä. — Ei niin! vastasi hän hämillään hymyillen. En laisinkaan pelkää veljeäni, kuten luulet, ja syyttömäksi minut muuten valtioneuvosto julistaakin.
Buddenbrock kääntyi taapäin ja silitteli kädellään uljaan ratsunsa selkää: — Katsopa tätä lointa, sanoi hän, katkerasti hymyillen. Tämä kultakirjainen silkkivaate pitkine hepsuineen on Lisbettini huivi. Hän kääri sen ympärilleni kotoa lähteissäni ja sanoi, että nämät kultaiset kukat, jotka hän itse on neulonut, muistuttakoot minulle hänen silmiänsä, kun minä Suomen erämaissa en enään voi nähdä häntä itseään. Ja niin ne todella tekevätkin. Ne eivät koskaan satu silmiini muistuttamatta hänen katsettaan, jonka hän loi minuun valtiosalissa, saadaksensa minut vastoin tahtoani äänestämään sotaa. Hän se tahtoi, minä en tahtonut. Niin, niin, Lewenhaupt, katsele vaan minua. Semmoista et ymmärrä. Mutta eipä ole leikinasia, vastata hänen edessään, jollei hän myönnä, että olemme saavuttaneet kunniaa ja kostaneet Ruotsin viholliselle.
— Eikö sinua hävetä sanoa tuota minulle?
— Ikäänkuin et sitä tietäisi ennen.
Parooni oli esittänyt asiansa matalalla äänellä. Nyt hän hengitti helpommin ja nosti hattunsa pyyhkiäksensä hien otsaltaan. Kuinka tuskallista olikaan vanhan kaarlolaisen ollut tehdä tällainen tunnustus! Jokainen sana oli vähällä tukehuttaa hänet, mutta sanottu se nyt oli.