Hämmästyksen, säälin ja ylenkatseen valtaamana katseli Lewenhaupt ystäväänsä, kun tämä puolustukseen kykenemättömänä kuin antautunut kaupunki, tirkisti vaimonsa välkkyvää saalia. Hienotunteisuudesta kreivi kuitenkin vaikeni. Ääneti, katse maahan luotuna hän ei tiennyt mitä sanoa. Ylpeä päällikkö käsitti kai miltä toverista tuntui. Mitä kasakka ei voinut, sen on siis Lisbet voinut, ajatteli hän itsekseen. Oi teitä naisia!
Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavaa, ja katkaistaksensa äänettömyyden kysyi Lewenhaupt vihdoin: — Vaimosiko siis pakotti sinut tänne lähtemään?
— Niin teki, Lewenhaupt. Usein me tosin peittelemme totuutta pelastaaksemme kunnian.
— Mutta se on väärin, Buddenbrock, aivan väärin!
— Kaiketikin varsin väärin, mutta en ole minä semmoisessa ainoa.
Itsekin salaat totuutta.
Tulinen puna nousi Lewenhauptin kasvoille: — Koska olen minä semmoista tehnyt?
— Koska? toisti Buddenbrock hymyillen. Jääkööt nyt sivuseikat sikseen; mainitsen vaan suurimmat: sinun raporttisi Tukholmaan. Armeija elää täällä toinen jalka haudassa, ja sinun valtasi horjuu, sydämmesi on täynnä levottomuutta, mutta sittenkin kirjoitat valtioneuvostolle kaikissa kirjeissäsi, että tulevaisuus pilkistää toivokkaana kuin kevätaurinko.
— Lakkaa, tämä ei kuulu tähän!
Mutta Buddenbrock hymyili säveästi: — Ehkä ei, mutta katsopa, nyt olet sinä vuorostasi kiikissä.
Lewenhauptin kasvojen lihakset värisivät harmista ja tuskasta. Hän olisi tahtonut ruhjoa kaikki tyyni murskaksi, mutta Buddenbrock taputti ystävällisesti häntä olalle: — Teethän niin kunnian tähden. Tämän ylpeän, loistavan jumalattaren tähden on moni, niinkuin sinäkin, astunut harhaan. Sinä rakastat kunniaa ja tahdot kuolla sen puolesta. Minä rakastan ennen kaikkea rauhaa. Taisteluista sain tarpeekseni Ukrainassa, mutta asianhaarat ovat pakottaneet minua äänestämään sotaa. Sen tein ainoastaan rauhan vuoksi.