Lewenhaupt kuohahti: — Täällä siis rohjetaan puolustaa rikosta. Sekö on kunnioitusta — tottelevaisuutta päälliköille!
— Teidän ylhäisyytenne tehköön niinkuin Wrangel; viekää meidät taisteluun, niin kyllä teitä jokainen kernaasti tottelee.
Lewenhaupt tuijotti tiukasti tuohon nyt hänelle niin vastenmieliseen mieheen ja kysyi uhkaavasti: — Tekö täällä käskette vai minä?
Sprengtport vaikeni, mutta tällä hetkellä hän sattui olemaan Lewenhauptille tarpeellinen. Tämä siis vaan käänsi häneen selkänsä lyhyesti käskien rummuttamaan väen kokoon. Luoden silmäyksen taaksensa lisäsi hän sitten: — Pysykää valmiina rinnallani.
Lewenhaupt tahtoi puhua sotureille. Puhujalavakseen valitsi hän vuoresta ulkonevan penkereen. Sen vieressä viheriöitsi korkea, ikivanha honka. Kaunis se oli tuuheine oksineen, joissa riippui viljavasti käpyjä, myöskin menneenvuotisia, ja joita vieno tuulahdus puun latvassa heilutteli levittäen pihkaista tuoksua avaruuteen. Tuntui ikäänkuin tuo vanha honka, olisi imettänyt parhaat nesteensä näille lapsillensa valmistaaksensa heistä uusia sukupolvia. Alhaalla maassa oli kyllä sammal viheriöinnyt korkeilla kalliolohkareilla, mutta solassa riehuvat säälimättömät kädet olivat täälläkin riistäneet rusottavalta maaperältä luonnon kaunistavan verhon. Honkakin oli jo tuomittu kuolemaan, mutta sotamiehet olivat pyytäneet armoa tälle vanhalle muistomerkille, jonka juurella tarina kertoi Mikael Agricolan kerran istuneen erään munkin kanssa ja silloin täällä rukoilleen Jumalaa suojelemaan luterilaista oppia Suomessa. Vuoripenkereeltä tämän hongan alla saattoi kokoontunut sotaväki nähdä puhujan ja tästä tahtoi Lewenhaupt puhua.
Nyt kaikui kutsuvia pärrytyksiä pitkin koko solaa, ja hetken perästä seisoi tänne sijoitettu miehistö kokoontuneena harjun rinteelle. Lewenhauptin sydän sykki tavallista kovemmin, ja kun hän hyppäsi puhujalavalleen, leimusivat hänen silmänsä tavatonta loistoa. Korskealla liikunnolla kohotti hän käsivartensa ja lausui:
— Soturit! Armollinen kuninkaamme on määrännyt minut johtamaan valtakunnan armeijaa niin kauan kun sotaa kestää. Eikä tätä sotaa leikkinä käydä eikä se häpeällä pääty. Ruotsin kunnia vaatii, että joka mies syöksee esiin leimuavana salamana ja musertaen kaikki mikä ei väisty. Ehkä vihollisemme nyt uskoo Lappeenrannan raunioissa löytäneensä Tukholman avaimet, mutta me osoitamme hänelle, että hän on erehtynyt, ja että se päivä on käsissä, jolloin Ruotsin valta raivaa itselleen tien Pietariin. Maailma saa vielä nähdä Ruotsin kunnian koko säteilevässä loistossaan. Verrattomia voittoja, kunnian riemua te saavutatte minun johdollani, ja jokainen teistä saa siitä osansa, sillä sen vallan on minulle Ruotsi myöntänyt. Missä minä johdan, siellä ei tarvitse kenenkään epäillä, kun vaan uskollisesti seuraa jälissäni ja ehdottomasti noudattaa käskyjäni.
Samassa kuului hiljainen rasahdus. Käpy oli pudonnut puusta ja sattunut maahan, mutta vinhassa vauhdissaan oli se koskenut Lewenhauptin otsaan ja poskeen, joihin se jätti punertavan jäljen.
Vaistomaisesti pyyhkäsi Lewenhaupt kasvojansa kädellään, mutta moisesta vähäpätöisyydestä huolimatta loi hän hurmautuneen katseen ympäristöön ja astui alas, mielessään ainoastaan se korkea päämäärä jota hän tavoitteli. Alhaalla kentällä kerääntyivät upseerit lasit kädessä hänen ympärilleen valmiina juomaan hänen menestyksekseen. Fröbergin viittauksesta riensi palvelija tarjoamaan hänen ylhäisyydellensä varatun pikarin, jonka Lewenhaupt otti vastaan. Se oli vanhanaikaista siroa tekoa vaikka vaan tinainen. Etusivuun oli kiireessä kiinnitetty hänen ylhäisyytensä rintakuva ja sen päälle kreivillinen kruunu.
Segebaden tarttui Ringin käteen. — Näetkö, kuiskasi hän levottomana.
Älköön vaan kreivi juoko siitä.