Ehtoolla istui rouwa T. lewottomana sänkykamarinsa ikkunan ääressä. Tuskallisena katseli hän tietä pitkin, josta hän odotti miestänsä, joka tänä ehtoona wiipyi tawattoman kauwan poissa. Sänkykamarin edustalla oli suuri sali, josta hän nyt kuuli kolinaa ikäänkuin siirrettäisiin huonekaluja edestakaisin.
Onko kukaan salissa? Miksi siiwotaan näin myöhään? — kysyi hän lapsenhoitajalta, joka tuuditti hänen pientä lastaan. — Mene ulos katsomaan.
Palwelustyttö palasi sanoen ettei salissa ollut ainoatakaan ihmistä ja että huonekalut oliwat paikoillaan. Tuskin oli owi suljettu, kuin sama kolina kuului uudelleen.
Warmaankin on joku tuolla ulkona — toisti rouwa.
Sitten on se rouwan äiti. Ratsumestari näki hänet aamulla arkihuoneessa — wastasi tyttö wastoin ratsumestarin kieltoa:
Seikka selweni nyt odottawalle. Hänen äitinsä oli kuollut, sentähden wiipyi mies niin kauwan poissa.
Wihdoin, kun ratsumestari myöhään palasi, toteutui hänen surullinen aawistuksensa. Rouwa de F. oli kuollut saman päiwän aamulla (Ewerstiluutnantin waimo de F. kuoli 8 p. lokak. 1800). Itse oli ratsumestari wilustunut, sairastui ankarasti eikä elänyt enään kauwan anoppinsa jälkeen, joka oli sanonut hänen terwetulleeksi kohta perästä päin. (Ratsumestari T. kuoli toukok. 19 p. 1801.) Sali, josta kolina kuului, tuli hänen ruumishuoneekseen.
Lapsensa murhaaja.
(Tämän kertomuksen on waltioneuwoksettarelle antanut kreiwi P. Sparre tunnettu kirjailija, joka oli itse kuullut sen tuomari U:lta.)
Siihen aikaan kuin tuomari U. hoiti muutamaa tuomiokuntaa Smoolannissa, joutui hän kerran tuomitsemaan erään lapsensa murhaajan.