Syytetty tuotiin esiin ja oli tuomarille jo hänen lapsuudestaan hywin tuttu henkilö.
Rikos oli törkeä. Waimo, joka oli murhannut seitsemän wuotiaan lapsensa, oli tuomittawa kuolemaan.
Hän pyysi yksityisesti puhutellakseen tuomaria ja rukoili häneltä armoa, jota ei hän kuitenkaan woinut antaa, sillä laki oli jyrkkä.
Tuomio julistettiin ja oli joku aika myöhemmin pantawa täytäntöön.
Tuomari näki aina edessään rikoksellisen waimon epätoiwon ja hänen kuolemankauhunsa. Hän oli syleillyt tuomarin polwia ja kerjännyt häneltä henkeään .. kurjinta henkeä, mieluummin kuin kuoleman.
Tuomarin täytyy matkustaa muuanne toimilleen ja oli oikein iloinen siitä, sillä hän sai siten olla tietämätön päiwästä, jolloin murhaajan piti erota maailmasta, joka hänelle oli niin rakas.
Muutamia kuukausia sen jälkeen matkusti tuomarimme seudun kautta, jossa hänellä oli kewäällä ollut tuomarin wirka. Nyt oli syksy ja pimeys oli jo tullut. Uninen kyytimies istui hänen wieressään rattailla.
U. tuntee jonkun tarttuwan hänen kappansa kaulukseen. Hän katsoo taakseen ja huomaa, että joku pitää kiinni kauluksesta, se on tuo onneton lapsensa murhaaja, joka istuu waunujen takapuolella ja kolkosti tuijottaa häneen.
Anna! — huudahtaa tuomari.
Kyytimies kääntyy silloin taaksepäin ja huutaa: