Eräs anteeksianomus.
Nuoruudessani oli minun kowin ikäwä kaswatusäitini talossa. Nämä ikäwät hetket matkaansaaatti eninmäkseen emäntäneitsyt, joka palweli kaswatusäitiäni. Hän oli kowin epärehellinen ja petti kaswatusäitiäni kaikella tawalla. Jo lapsena näjin hänen wehkeensä, ja huomattuaan, että minä ilmoitin ne kaswatusäidilleni, wihastui hän minuun ja kosti siten että hän walehteli ja puhui alituisesti pahaa minusta, Hän oli kaswatusäitini suosikki, mitä teki asemani tukalammaksi. Niin kuluiwat wuodet hänen lakkaamattaan paheestaan ja näpistelemästä. Hän ei koskaan woinut anteeksi antaa minulle, minä kun häntä tarkastelin, waikken minä ilmoittanut kaswatusäidilleni mitään.
Silläwälin olin joutunut kihloihin ja minun piti matkustaa pääkaupunkiin ollakseni pitemmän ajan tulewien appiwanhempaini tykönä.
Emäntäneitsyt makasi kurkkutaudissa kun minun piti matkustaa.
Antakaa anteeksi minulle, neiti, kaiken teille tekemäni pahan — pyysi hän, matkapuwussa astuessani hänen huoueesensa. "Rukoilkaa Jumalalta anteeksi, neitsyt, olkaa uskollinen kaswatusäidilleni. Minä toiwon ettemme enään näe toisiamme" — wastaan minä. Muistaessani mitä hän oli minulle tehnyt ja ollen nuoruuden kewytmielisyydessä, unohdin minä jumalallisen käskyn sowinnollisuudesta lähimmäistäni kohtaan.
Puoli wuotta tulostani Tukholmaan olin eräänä yönä tuntewinani jonkun hiljaa koskettawan kättäni. Minä heräsin ja näin edessäni kaksi laihaa, ristiin pantua kättä, jotka epätoiwoisesti wäänteliwät. "Oi Jumala, mitä se on? Auta! auta!" huusin minä tuskassani, jonka jälkeen näky katosi, Seuraawana päiwänä tuli luokseni eräs ystäwä kotiseudultani. Hänelle kerroin minä tuon kamalan näyn, jonka näin edellisenä yönä. Silloin hän sanoi: "Sinä saat luultawasti pian kuulla että kaswatusäitisi emäntäneitsyt on kuollut, sillä sellaiset kuin näkemäsi kädet owat hänenkin."
Kohta tuli kirje sukulaiseltani, jossa hän kertoo, että emantäneitsyt oli kuollut ja että hän wiimeisenä yönä oli lakkaamatta wäännellyt laihtuneita käsiään ja epätoiwossa puhunut kuinka pahoin hän oli kohdellut minua koko ajan kuin minä olin ollut kaswatusäitini luona.
Majuri M:n kuolinwuoteen ääressä.
Kaikki majuuri M:n läheiset sukulaiset oliwat kuolleet, niin ettei hän enään wiihtynyt seudussa, missä hän oli monta wuotta asunut, waan muutti Tukholmaan. Hän wuokrasi pari wähäistä huonetta erään syrjäkadun warrella, pohjoispuolella kaupunkia, ja eli siellä hywin säästeliäästi. Ukko sairastui ja kutsuttu lääkäri hankki sairashoitajan, erittäin luotettawan ja hywän ihmisen, joka istui kuolewan sängyn ääressä.
Eräänä ehtoona istui tuo palkattu hoitajatar ja katseli kuinka kuolema yhä sywenpään painoi leimansa sairaan welttoihin kaswoin juonteisiin, sekä ajatteli kuinka yksinäinen ukko oli.