En kuule wähintäkään — wastasi hän.

Tuo kolkko naputus lakkasi. Mieheni koetti rauhoittaa minua, että kaikki oli unta, mutta minä olin lewoton mitä oli tapahtuwa.

Seuraawana päiwänä tulee miehelleni tieto, että A—a edellisenä päiwänä, myrskyssä ja lumipyryssä oli lähtenyt purjeweneessä purjehtitimaan järwelle. Kaatunut wene oli löydetty, mutta ei jälkeäkään hukkuneesta.

Monta yritystä tehtiin kuolleen ruumiin löytämiseksi mutta kaikki turhaan. Ei keksitty wähintäkään johtoa sen löytämiseen.

Monta wiikkoa sen jälkeen uneksin minä että A—a seisoo edessäni, pyytäen puhutella miestäni.

Eikö se ollut herra A—a, jonka he sanoiwat hukkuneen? — olin kuulewinani kysyttäwän.

Kyllä — wastaa hän; — mutta minä en ole hukkunut, minä olen ollut pienellä saarella lähellä kaupunkia ja olen niin onnellinen, niin onnellinen!

Minusta näytti että hän oli onnellinen. Hänen pukunsa oli kuitenkin kehno, sillä hän oli ilman sekä takkia että liiwiä; toisessa jalassaan oli hänellä risanen sukka, toinen oli aiwan paljas.

Seuraawana aamuna pukeutuessani, koputtaa joku eteisen owelle. Minä tunnen saman naputuksen, minkä unessa olin kuullut edellisenä yönä. Palwelijani tulee sisään, sanoen, että eräs kaupunginpalwelija pyytää puhutella herraa.

Nyt saat nähdä että he owat löytäneet A—an, lausuin minä, — sillä minä olen uneksinut hänestä yöllä.