Mieheni sisääntultua, kertoi hän, että A—a oli löydetty ja että hän toimittaisi hautajaiset y.m.
Minä kerroin nyt uneni, lisäten: mitta kummallisinta oli, että hän sanoi ei hukkuneensa.
Ei hän olekkaan hukkunut — wastasi mieheni — hän on uinut maihin. Luultawasti on hän kuollut nälkään ja wiluun kaupungin lähellä olewalla saarella, missä hänen ruumiinsa nyt löydettiin kahden wuorenonkalon wälistä. Hänet löysi eräs kalastaja, joka sattumalta käwi saarella, missä harwoin kukaan käy.
Kuolleen pukukin oli sellainen kuin minä sen näin unessa. Warmasti oli hän riisunut takin, liiwit ja saappaat woidakseen helpommin uida, sekä kuluttanut rikki sukat saarella kulkiessaan.
Tulupalo Wexiössä.
Yöllä helmikuun 10 päiwää wastaan 1838, uneksin minä, että olin aiwan oudolla paikalla, missä joukko huoneita oli ilmiwalkeassa. Minä olin seisowinani mäellä, josta katselin tuota hirwittäwää tulipaloa. Ainoa paikka, johonka nuo tulipalossa kärsineet ihmiset woiwat wiedä tawaransa, oli kirkkomaa, jota ympäröitsi korkea kiwiaitaus.
Minä heräsin kowin kauhistuneena, luullen tulen olewan irti talossamme, sillä wanhalla anopillani, joka asui luonamme, oli joukko pellawia säilytettynä waatekomerossa. Minä en uskaltanut itse mennä ylös hänen luoksensa, waan herätin mieheni, sanoen tulen warmaankin olewan irti anoppimuorin luona. Mieheni nousee ylös, kulkee ympäri talossa sekä palajaa tiedolla, ettei talossa eikä naapurissakaan olisi mitään waaraa.
Kuunneltuamme hetkisen josko palopilliä kuuluisi, pyysi mieheni minun olemaan lewollisen, mutta minä pysyin wäitteessäni, että uni merkitsi jotakin.
Seuraawana päiwänä palajaa mieheni puolen päiwän aikana postinhoitajan luota.
Sinä oiet wiimeyönä ollut Wexiössä, ystäwäni, sanoo hän minulle. Minä olen äskettäin puhutellut erästä posteljoonia, joka wiime yönä tuli sieltä. Melkein koko kaupunki oli silloin tulessa; ainoa paikka, missä luultiin pelastettujen tawarain olewan suojattuna raiwoawalta tulelta, oli kirkkomaa, jonka muuriaidan yli wiskattiin joukko huonekaluja, waatteita ja muuta tawaraa.