Sopimus.
Minulla — kertoi waltioneuwoksetar taas itse — oli weli, joka oli laiwaston upseeri.
Minä rakastin paljon täta weljeä ja murehdin hänen milloin raiwoisesta milloin sywästi surumielisestä luonnosta.
Kerran oli hän sanonut minulle, että hänen kuollessaan, saisin siitä tiedon samassa silmänräpäyksessä, waikka meret ja mantereet eroittaisiwat meidät. Hän pyysi minulta saman lupauksen ja minä annoinkin hänelle nuoruuden ymmärtämättömyydessä saman lupauksen.
Wuodet wieriwät ja tuo nuori meriupseeri teki laweita matkoja. Hänen joka kerta matkustaessaan, uudistimme hywästijättöhetkellä sopimuksemme, kunnes hän kerran pitemmäksi ajaksi oli jättäwä kotipaikan. Minä epäsin silloin hänen pyyntönsä saada nähdä minut jos kuolisin hänen poissa ollessaan. Minä aawistin, että se oli wiimeinen kerta kuin me näjimme toisemme ja että weljeni olisi kuolewa oman kätensä kautta.
Ellet sinä tahdo ilmoittaa itsesi minulle, niin tulen minä sinne luoksesi — sanoi hän lewollisesti.
Mutta ei näkywässä muodossa - pyysin minä.
Ethän luule tappawan itseäni? Sitä en tosin tee, mutta jos minä, wastoin kaikkea luuloani kuolen, niin saat sinä tietää siitä. Minä olen sanonut waimolleni, että jos koko maailma wäittää minun kuolleeksi ja sisareni sanoo päinwastoin, olet sinä se, jota waimoni on uskominen. Siis, niin kauwan kuin et sinä ole kuullut kuolemastani taikka minä sinun kuolemastasi, pysyy lupauksemme lujana.
Monta kuukautta oli kulunut eromme jälkeen kun minä uuden wuoden päiwänä istuin kotonani erään wanhemman sukulaisen, tätini rouwa R:n kanssa. Ystäwällinen tätini huwitteli mieheni kanssa pienokaisiamme, jotka äänekkäästi ilmaisiwat iloaan.
Huolimatta iloisten lasten leikistä lankesin horroksiin. Minä olin wiime aikana ollut hywin lewoton weljestäni, joka silloin oleskeli Göteborgissa. Olin koko päiwän paljon ajatellut mitä tietoja odotettu posti toisi hänestä ja millainen tulewa wuosi olisi.