Mutta aivan toisin olikin asianlaita, sillä juuri tämän toimituksen jälkeen hän toipui ja tuli terveeksi. Nyt hänelle ilmoitettiin, mitä hänelle oli tehty. Ja kohta ensi tilassa kun taisin puhua hänen kanssaan — taisinkin tehdä sen kohta kun se hänelle itselleen oli mahdollista, sillä minä en ensinkään poistunut hänen luotaan, ja me riipuimme toisissamme liiankin paljon — koetin minä laskea pilkkaa kasteesta, jonka hän aivan ilman ymmärrystä ja tajuttomana ollessaan oli saanut, ajatellen että hänkin yhtyisi kanssani pilkkaamaan. Mutta hän ihmeteltävän ja odottamattoman rohkeasti vakuutti minulle, että minun piti, jos tahdoin edelleen olla hänen ystävänsä, lakata sellaista puhumasta hänelle. Minä hämmästyin ja hämmennyin ja kätkin häneltä toistaiseksi kaikki ajatukseni. Katsoin, näet, että hän kykenisi kanssani keskustelemaan mieliaineistani vasta terveeksi tultuaan ja virkeissä voimissa ollessaan. Mutta hänet temmattiin mielettömyyteni käsistä tullakseen suojatuksi Sinun luonasi minun lohdutuksekseni: hän, näet, muutaman päivän perästä, kuumeen uusittua poissa ollessani, kuoli.
Tuo suru synkistytti sydämeni, ja mihin hyvänsä katsoin, näin minä vaan — kuolemaa. Kaikki, mitä minulla oli ollut hänen kanssaan yhteistä, kääntyi minulle ilman häntä ollessani kauheaksi kidutukseksi. Kotoinen seutu tuotti minulle kipua kuin rangaistus konsanaan ja isän koti omituista onnettomuuden tunnetta. Häntä silmäni etsivät kaikkialla, enkä häntä kuitenkaan löytänyt mistään. Kaikki kappaleet olivat minulle vastenmielisiä, kun ei häntä ollut yhdessäkään niistä. Eikä kenkään voinut minulle sanoa "kyllä hän tulee", kuten ennen hänen eläessään, kun hän oli jonnekin mennyt.
Minä olin itselleni ratkaisematon arvoitus, ja minä kysyin sielultani: Miksi olet niin murheellinen ja saatat minun niin kovin levottomaksi? [Ps. 42, 6] mutta en saanut mitään vastausta. Ja jos sanoin sielulleni "toivo Jumalaan", niin ei se minua totellut — syystä kyllä. Sillä todellisempaa ja parempaa toki oli tuo ihminen, tuo rakkaimpani, jonka olin kadottanut, kuin se mielikuvituksen luoma harhakuva, johon kehoitin sieluani panemaan toivonsa. Ainoastaan itku oli minulle suloista ja se sieluani ilahutti ystäväni asemesta.
Nyt, Herra, ovat nuo asiat olleet ja menneet, ja aika on parantanut umpeen haavani. Saanko nyt myös kuulla Sinulta, joka olet totuus, miksi itkeminen on onnettomille suloista? Vai oletko Sinä, joka kuitenkin olet kaikkialla läsnä, kauvaksi luotasi heittänyt meidät onnettomuudessamme? Sinuun ei kajoa, eikä pysty muutokset, mutta me ajelehdimme kovan onnen puuskien ajamina sinne tänne. Jos me tällöin emme saisi Sinun kuullen itkeä ja valittaa, niin katoaisi kaikki toivomme.
Miksi siis katkerasta elämästä poimimme huokauksia, itkua, ikävää ja valitusta kuin olisi tämä kaikki makeaa hedelmää?
Vai sekö tässä on suloista, että toivomme Sinun kuulevan, mitä kyynelin rukoilemme? Niin tuo toivo se juuri on rukoustemme sulous, koskapa saamisen toivossa rukoilemme. Mutta oliko tuota suloutta siinä tuskassa ja surussa, joka minua kalvoi surressani kadotettua ystävääni? Eipä suinkaan! Enhän voinut toivoa hänen henkiin heräävän, enkä sellaista rukoillutkaan itkiessäni, vaan minä ainoastaan surin ja itkin, kun en muuta tainnut. Sillä minä olin onneton, ja olin kadottanut iloni.
Tai ehkä itku, vaikka onkin itsessään katkeraa, tuntuu virvoittavalta sen tyrtymyksen rinnalla, jota tunnemme niitä kohtaan, joista niiden eläessä olemme nauttineet, ja joista niiden kuoltua kauhulla pakenemme?
Mutta miksi tästä puhun? Eihän nyt ole sopiva aika kysellä, vaan tehdä tunnustuksia Sinun edessäsi.
Onneton minä olin, ja onneton on jokainen, joka on ystävyyden siteellä kytketty kuolevaisiin, sillä kadottaessaan heidät hänen sydämensä aivan särkyy, ja silloin hän vasta oikein tuntee sen onnettomuuden suuruuden, jonka uhriksi hän joutui, ennenkun heidät kadottikaan. Noin oli minunkin laitani tuona aikana, ja minä itkin kovin katkerasti ja väsyessäni oli katkeruus vuoteenani.
Minä olin onneton, ja pidin kuitenkin tuota onnetonta elämääni ystävääni rakkaampana. Sillä toisellaiseksi olisin kyllä tahtonut elämääni muuttaa, mutta en mitenkään sitä kadottaa, mieluummin sittenkin ystäväni kuin sen.