Epäilin olisinko tahtonut tehdä hänen edestään, mitä Oresteen ja Pyladeen kerrotaan tehneen — jos lieneekään totta. He, näet, tahtoivat toistensa kanssa kuolla, koska eläminen ilman toista oli heistä kuolemata pahempaa.
Mutta minussa oli outo, tälle aivan vastakkainen halu syntynyt. Minussa oli samalla kertaa mitä suurin kyllästyminen elämään ja mitä suurin kuoleman kammo. Kuta enemmän minä häntä rakastin, sitä enemmän minä luullakseni kuolemaa, joka oli hänet minulta ryöstänyt, vihasin ja pelkäsin kuin katkerinta vihollista konsanaan. Ja minä luulin sen äkisti korjaavan kaikki ihmiset pois, koska se niin oli voinut hänellekin tehdä.
Minua ihmetytti että muut kuolevaiset jäivät eloon, vaikka hän, jota olin rakastanut sillä tapaa kuin jos ei hän koskaan tulisi kuolemaan, oli kuollut. Ja sitäkin enemmän minua ihmetytti, että minä, vaikka olin toinen puoli hänestä, taisin elää hänen kuoltuaan.
Sattuvasti on joku sanonut ystävätään "sielunsa puolikkaaksi". Sillä minä tunsin minun sieluni ja hänen sielunsa olleen yhden ainoan sielun kahdessa ruumiissa. Ja sentähden olikin eläminen minulle kauheaa, koska en tahtonut puolikkaana elää ja siksi kai kuolemaakin niin pelkäsin, jotta ei hän, jota niin suuresti olin rakastanut, kokonaan kuolisi.[24]
Noin aivan oli laitani, sen muistan. Katso sydäntäni, minun Jumalani! Luo tätä muistellessani katseesi minuun, Sinä, minun toivoni, Sinä, joka minun puhdistat sellaisten intohimojen saastaisuudesta ja kirvoitat jalkani verkosta! [Ps. 25, 15.]
Voi mielettömyyttä, kun ei ymmärrä rakastaa ihmistä ihmisellisesti! Voi tyhmää ihmistä, joka ei maltillisesti kanna ihmiselämään kuuluvia kärsimyksiä! Semmoinen juuri olin minä. Minä kiihkoilin, huokailin, itkin ja jouduin niin pois suunniltani, etten mistään löytänyt lepoa enkä lohdutusta.
Minä kannoin rinnassani rikki raastettua ja verta vuotavaa sielua: se ei tyytynyt kantajaansa, enkä minä liioin löytänyt paikkaa, mihin olisin saanut kantamukseni lasketuksi. Ei se viihtynyt leppoisissa lehdoissa, ei suostunut leikkeihin eikä lauluun, ei hyvältä hajahtaviin huoneisiin, ei upeisiin aviovuoteisiin, ei lihallisen rakkauden nautinnoihin, eipä edes kirjoihin eikä runoihin.
Kaikki minua tympästytti, jopa päivän valokin. Kaikki, mikä ei ollut hän, oli epämieluista ja vihattavaa — paitsi huokaukset ja kyyneleet. Näissä, näet, yksistään oli vähän viihdytystä.
Milloin hyvänsä sieluni noista itseänsä irroitti, niin kohta suuri kurjuuteni kuorma minua taas oli painamassa. Sinun päällesi, Herra, olisi minun pitänyt panna kuormani ja huoleni — sen kyllä tiesin — vaan sitä en voinut, enkä tahtonut tehdä — sitä vähemmin kun ei ajatuksillani ollut Sinussa mitään tukevaa tai lujaa pohjaa. Ethän Sinä ensinkään ollut Jumalani, vaan sinä oli oma luomani harhakuva. Jos yritin panna kuormani sen päälle saadakseni levähtää, niin se tyhjässä ilmassa hoippuili ja putosi uudelleen päälleni.
Minä olin edelleenkin se onneton paikka, jossa en voinut olla, ja josta en myöskään voinut pois päästä. Sillä kunne olisi sydämeni päässyt sydäntäni pakoon? Kunne olisin minä päässyt itseäni pakoon? Kunne en olisi seurannut itseni mukana?